31.08.2017 Alku uudelle elämälle

 

Almohammad Alibrahim-Ahlmidin perhe on yksi Enontekiölle saapuneista kolmesta kiintiöpakolaisperheestä.

Perhe on kotoisin Syyriasta, Raqqan kaupungista. Isä, Rabah, kertoo, että he muuttivat pois pahimmalta alueelta ennen kuin suurimmat levottomuudet alkoivat.
– Saimme tietoa vain television kautta siitä, mitä eri puolilla tapahtuu. Jossain vaiheessa sukulaiset kertoivat, että militantit ovat tulossa alueelle, jossa asumme.
Maaliskuussa 2013 perheen elämä muuttui taas.
– Vaimoni herätti minut aamulla seitsemältä. Joka puolella oli militantteja. He sanoivat, että pysykää sisällä, taistelu on alkanut. Pommitukset alkoivat puolen tunnin päästä. Joka puolella ammuttiin, muistelee Rabah.
Isä näyttää kuvan kännykästä. Vaaleasta talosta ovat jäljellä vain rauniot.
– Kuva on konfliktialueelta, joka on vaatinut paljon siviiliuhreja. Kaikki on pommitettu maan tasalle. Jos olisimme jääneet kotimaahamme, olisi meille voinut tapahtua jotain pahaa.
Perheen äiti Shamsa toteaa, että heillä on ollut vaikea elämä.
– Jouduimme vaihtamaan paikkaa koko ajan. Lapset ovat joutuneet kohtaamaan hirveitä asioita, he ovat nähneet, kuinka ihmisiä tapetaan. Heille ovat jääneet pahimmat traumat tästä kaikesta, äiti kertoo ja lisää, että on kuullut sinne jääneiltä, että kärsimykset jatkuvat.
Pako kotimaasta
Perhe pakeni naapurimaahan sisällissotaa.
– Lähdimme Turkkiin, sillä rajalle oli 100 kilometriä. Emme ottaneet mitään omaisuutta mukaan. Turkin pakolaisleirillä tajusin, kuinka paljon ihmisiä oli paennut esimerkiksi Alepposta, isä kertoo.
Pakolaisleirin olosuhteet olivat epäinhimilliset. Leirillä asiat olivat huonosti eikä vettä ollut saatavilla. Perhe onnistui kuitenkin asumaan vuokralla, joten heidän ei tarvinnut jäädä leirin surkeisiin olosuhteisiin.
– Lapsetkin joutuivat töihin. Ghfran, nuorin tyttö sai tehdä vähemmän töitä, mutta muut joutuivat olemaan töissä aamusta iltaan. Vain nuorin poika, Mohammad, kävi koulua vuoden, isä kertoo.
Shamsa toteaa, että Turkkiin tulo oli shokki, sillä he ajattelivat, että siellä voisi olla hyvä elämä.
– Mutta niin ei ollut. Lasten elämään tuli hirveästi muutoksia, he joutuivat raskaisiin töihin koulun käymisen sijasta, äiti kertoo.
Isän mukaan voi sanoa, että on kaksi sotaa; konkreettinen sota Syyriassa ja psyykkinen sota Turkissa.
– Ei kukaan halua lähteä omasta maastaan, sillä se on oma maa. Mutta Syyriassa lapsilla ei ole mitään tulevaisuutta. Elämä Turkissakaan ei ollut helppoa, mutta se oli ainoa maa, jonne pystyimme silloin lähtemään, äiti lisää.
Koska elämä Syyriassa ei ollut mahdollista eikä Turkissa siedettävää, oli perheen lähdettävä muualle.
– En ollut ajatellut, että kriisi vain jatkuu ja jatkuu. Kolmen vuoden Turkissa olon jälkeen haimme YK:n pakolaisjärjestön listoille, isä toteaa.
– Turkissa loukattiin ihmisoikeuksia. Halusimme paremman elämän lapsillemme, äiti painottaa.

Kotipaikka pohjoisesta

Vanhemmat pelkäsivät millaisen päätöksen perhe saisi YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:ltä.
– Pakolaisjärjestö antoi meille tiedon, että olemme saaneet kiintiöpakolaispaikan Suomesta, isä kertoo.
Mies lähti heti kyselemään kavereiltaan tietoja tulevasta asuinmaasta. Yksi kavereista kertoi hänelle, että he ovat menossa Euroopan parhaaseen maahan.
– Sain hyvän kuvan Suomesta, isä tuumaa.
– Silloin toivon, että saisimme paremman elämän Suomessa kuin Turkissa. Toivon, että lapseni voisivat opiskella, äiti jatkaa.
Perhe lähti Istanbulista kohti Suomea. Matka kesti kaksi päivää. Koko perhettä hermostutti ja pelotti.
– Kun saavuimme Kittilän kentälle ja näimme ihmiset, jotka olivat vastassa, pelkomme hälvenivät. Pikkuhiljaa tuli turvallinen olo, perheen vanhemmat kertovat.
Perheen vanhimmalla tytöllä, 19-vuotiaalla Imanilla, oli ristiriitaiset tunteet.
– Olin iloinen, että emme ole enää Turkissa. Toisaalta jännitti, kun en tiennyt millaisen vastaanoton saisimme Suomessa. Olin saanut sellaisen kuvan, että suomalaiset ovat “hitaasti lämpeneviä”.
16-vuotias Ghfran myötäilee isosiskoaan.
– Minua jännitti, ketä on vastassa ja millainen elämä meillä on edessä.
Äiti kertoo kuitenkin, että nuorimmat lapset, Mohammad ja Ghfran olivat laskeneet päiviä, koska perhe lähtee Turkista kohti Suomea.

Haaveita tulevaisuudesta

Syyriassa asuessaan perhe eli tavallista elämää. Isä oli rekkakuski, joka kiersi ajamassa eri puolilla Lähi-Itää ja äiti oli ompelija. Lapset olivat koulussa ja opiskelivat. Sisällissota ja jatkuneet konfliktit käänsivät koko perheen elämän päälaelleen.
– Koko elämä on ollut kriisissä, kotimaassa ja Turkissa. Nyt alkaa vähän helpottamaan.
Lapsilla on haaveita tulevaisuudesta.
– Haluan valmistua lääkäriksi jonakin päivänä, kertoo Ghfran.
– Minä haluan matematiikan opettajaksi, toteaa Mohammad.
Isä kehuu, että Ghfran on älykäs tyttö.
– Hänellä oli hyvät kouluarvosanat.
Vanhin tytöistä on taas kielellisesti lahjakas.
– Hän oppi nopeasti turkkia, ja oli tulkkina Turkissa oloaikana niin perheelleen kuin naapureillekin, kertoo äiti tyttärestään.
– Tutustuimme internetin kautta Suomen kieleen, mutta ei se kuulostanut samalta, tyttö lisää.
Perheen isä kertoo, että he yllättyivät tullessaan Enontekiölle. Asunnot olivat valmiina ja ruokaa odotti kaapissa.
– Emme osanneet odottaa tällaista vastaanottoa.
– Olemme kiitollisia kaikesta tästä, mitä ihmiset täällä ovat tehneet meidän eteemme, äiti kiittelee.
Heidi Nousiainen