A-
A+
A-
A+
Autto ja Mannela palkittiin kulttuurityöstä
Kari Autto kirjaa ylös vanhoja asioita ja sanoja, uusista hän ei ole niinkään kiinnostunut.
Katja Keskitalo
– Mie olen täälä komerossa, aina on joku kampe hukassa. Oota, mie tulen pois, nauraa Kari Autto puhelimeen vastatessaan.
Kun saamme puhelimen kuuluvuusasiat puhuttua alta pois (Ketomellassa kuuluu jo siellä komerossakin!), siirrymme vähitellen tämänkertaiseen asiaan, vast´ikään saatuun Enontekiön kulttuuripalkintoon.
– Ilonenhan mie tietenki olen, kovin otettu. Emmie ole oikein ollu perilä tämmösistä palkintohommista. Joskus olen kuullu, mutta emmie ole ajatellu, että meikäläisen kohale semmosia tulis, Autto meinaa.
Jo oli aikakin, minä puolestani ajattelen.
Ketomellan poika on muun muassa tehnyt Ouniksen murthela -sanakirjan, koonnut Ketomellan perimätietoa ja tarinoita kansien väliin, ja muutama vuosi sitten hän julkaisi yhdessä viime vuonna edesmenneen Ilkka Vauran kanssa paikallishistoriaa käsittelevän Ounis – paikan henki -teoksen.
Lisäksi hän on valokuvaaja, joka on kuvannut Enontekiön luontoa pienimmistä tunturikasveista tuntureihin saakka vuosikausia, ja paikallishistorian harrastajana hän pitää myös kotimuseota, jossa paikallinen historia on esillä.
– Muistin meijän vanhemat ja kylän vanhimat, mitä non sanonhet, ja mie ajattelin, että mie panen net ylös. Ja on tässä tämä Saajoki lähelä.
Muuta ei tarvittu. Sana muistiinpanoista kiiri, ja paikalliset ja tutut alkoivat ehdottelemaan, että kirjaksihan asti nuo olisi saatava.
– No, mie painahutin kirjan, ja niinhän net ihmiset aloit muistelemhan lissää sanoja.
Ouniksen murthela -sanakirjasta on otettu jo kuusi painosta.
– Korkeinthan seittemän, jos mie muistan oikein. Ko mulle ittele ei ole tullu ennää sanoja, niin mie olen painanu kirjan. Sitte onki kaverit ilmottanhet, että täältähän puuttu tämmönen ja tämmönen, Autto nauraa.
Sanakirja ei ole tylsä, se on kaikkea muuta. Sanoja on selitelty pienillä tarinoilla ja hauskoilla esimerkkilauseilla. Kirjan parissa viihtyy samaa kieltä puhuvakin pitkään.
Mukana on myös yleiskielen sanoja.
– Mutta sehän ei paina sielä mithän, mie panen sekhan kaikki. Jos se jonku mielestä on murretta, niin son sillä selvä.
Muistiin Autto kirjaa asioita yhä.
– Ylhensä vanhoja asioita, en näistä
nykyajoista niinkhän ole kiinnostunu.
Sen Autto kertoo ymmärtävänsä, että murre muuttuu, ja juuri sen vuoksi hänen mielestään onkin ollut tärkeää saada talteen se, miten aikoinaan on puhuttu.
– Kirjassa on sanoja siitä asti, mistä mie muistan. 1800-luvun puolela syntynheistä tähän päivhän asti. Siinä on sanoja niin laajala skaalala.
Autton mukaan edes 50- ja 60-luvun sanoja ei oikein jakseta enää muistaa. Myös sanojen merkitys on osittain muuttunut.
– Ajatteleppa sitä elämää silloin, joka minunki lapsuuessa on ollu! Sitä eikä niitä töitä ole ennää olemassakhan. Jäkälänpanot, uitot ja normaalit tukkisavotat, ei niitä ole ennää, Autto muistelee.
Autto sanookin, että esimerkiksi Facebookin murrekeskusteluissa asian huomaa hyvin.
– Nykyajan ihmiset ymmärtävät jokku sanat täysin väärin, mutta ko ennenki on tullu väärinkäsitysten mukhan uusia sanoja, niin tullee tänä päivänäki.
Murteesta kiinni pitäminen on silti Autton mielestä hyvin tärkeää.
– Ko mieki olin nuori, niin silloin semmosille naureskelthin, jokka yritit puhua yleiskielelä. Sehän tuntu aika vistolta! Jos mieki jouvun pitämhän yleiskielelä vaikka puhhen, niin son varmasti kuulijalle aika raskas.
Auttolla murteen käytöstä on ikäviäkin omakohtaisia kokemuksia. Rajakoulussa ollessaan eräs kouluttaja ei hänen puheenparttaan hyväksynyt.
– Mutta mie arvelin, että puhun murretta ja sillä selvä, Autto sanoo.
Lapsuudessaan ja nuoruudessaan Väylänvarressa hiihdellessään hän muistaa vanhojen miesten murteen.
– Silloin se ihmisen sisin tuli siihen puhheshen matk-han, seki on nyt muuttunu. No, vanhat äijät kyllä vielä puhuvat!
Sanat on samoja, vaikka h-kirjaimen paikka olisi mikä. Tärkeintä on, että entisajan sanat ja asiat ja eri asioiden nimitykset säilyvät.
– Saattaa olla, että samassa kylässäki sanothan vähä eri malhin. Murthessa ei saa olla niin ahaspiposta, etteikö asioita ja sanoja voi sanoa vähän toisinki.
Ilkka Vauralla ja Auttolla oli tekeillä toinenkin kirja, tällä kertaa Käsivarteen ja Kilpisjärvelle sijoittuva.
– Ilkkahan siinäki oli veturina ja mie apupoikana. Käytännössä kirja on loppusilausta vaile valmhina.
Muutamaa päivää ennen kuolemaansa Vaura oli pyytänyt työtoveriaan tekemään kirjan Autton kanssa loppuun.
– Mie lupasin olla kirjassa matkassa asiantuntijana, ja muutampi kuvaki pitäis ottaa.
Korona-aikana Autto ei ole valokuvausta kovin paljon harrastanut, mutta ilmankaan ei voi olla.
– Jonku verran aina.
Edelleen hän pitää murretiedostoa yllä.
– Jos sille joskus tullee kysyntää, niin sittehän mie painan siitä taas kirjan.
Iittolainen Tony Mannela on jaetusta kulttuuripalkinnosta mielissään.
– Sehän oli ihan valtava yllätys. Olen hyvin kiitollinen saamastani palkinnosta ja koen sen suurena kunniana. Se osoittaa, että pitkäjänteistä työtäni, mitä tässä olen tekemässä, arvostetaan. Sillä on ihan valtava merkitys, Tony Mannela iloitsee.
Mannela julkaisi viime syksynä kirjan, joka kertoo iittolaisten Agatan ja Eelin tarinan. Hän kertoo saaneensa kirjasta positiivista palautetta, myös sen suhteen, että kirjaa varten on tehty tosi iso työ.
Sen lisäksi, että lukijat ovat soitelleet tai laittaneet viestiä kiitelläkseen, Jänkä-lehdessä ja Lapillisessa, Lapin kirjallisuusseuran jäsenlehdessä, on ollut Mannelan mukaan oikein mukavat arvioinnit hänen kirjastaan.
– Se tuntuu kauhean kannustavalta. Siinä tajuaa, ettei ole tehnyt työtä tai kirjaa turhaan, iloitsee Mannela.
Hänen mielestään myös Enontekiön kunnan antama kulttuuripalkinto kannustaa eteenpäin, Iitto-sarjan toisen osan kirjoittamisessa.
Hän on kerännyt materiaalia Enontekiön alueelta muun muassa haastattelemalla ihmisiä ja toivookin, että saa koottua sen kirjoissaan muotoon, jossa sitä voidaan laajemminkin hyödyntää.
Agatan ja Eelin tarina on Iitto-sarjassa vasta puolivälin etappi. Tällä hetkellä Mannelalla on työn alla heidän lastensa tarina eli seuraavan sukupolven vaiheet.
– Minua kiinnostaa tässä kokonaisuudessa juuri elämäntavan muutos, ja kun saan valmiiksi toisen osan, muutos tulee näkymään vielä selvemmin.
Toinen osa on valmistumassa jo tämän vuoden puolella.
Mannela kertoo aloittaneensa osien kirjoittamisen helpommasta päästä eli nykyisestä sukupolvesta, koska heitä hän pystyi haastattelemaan.
– Siitä pikkuhiljaa siirryin taaksepäin.
Siinä vaiheessa Mannelaa kauhistutti, että mistä hän löytää varsinaisen historiaosuuden Iiton majatalon kehityksestä. Hän oli kuitenkin jo ennen kirjaprosessiaan 2000-luvun alkupuolella työskennellyt Oulun maakunta-arkistossa, jossa tietoa on monta kymmentä kilometriä.
– Hakuammuntaahan se oli, mutta kävin aina jonkun pätkän läpi ja etsin Iitto-murusia.
Murusia löytyi ja niiden kautta Mannela saattoi valottaa myös majatalon historiaa kirjassaan.
– Historiaosuus olikin siis jo olemassa sitä kautta.
Varsinaisen kirjojen tekemisen Mannela aloitti vuonna 2015, mutta materiaalia oli edeltävältä ajaltakin kertynyt runsaasti.
– Käsivarsi on kiinnostanut minua kovasti erilaisten töiden kautta.
Iitto-sarja ei Mannelan mukaan olekaan vain Iiton ja yhden suvun tarina, vaan se koskettaa paljon laajempaa aluetta.
– Tarkoitukseni on esitellä elämäntapaa yhtä perhettä esimerkkinä käyttäen. Siitä varmasti moni tunnistaa sukunsa taustoja.
Mannela uskoo, että niin enontekiöläisille kuin väylänvartisillekin aihepiiri on tuttu.
Laakereillaan Tony Mannela ei ole levännyt, vaikka kirjasarjan työstämissä luonnollisesti on taukojakin ollut.
– Oli semmonen suvantovaihe Iitto I ja II välissä, ja olen kyllä jo käynnistänyt seuraavaa aihetta.
Tällä hetkellä aihe on lepäämässä, mutta ei suinkaan ole ainoa, joka Mannelan mielessä pyörii.
– Itse asiassa minulla on paljonkin ideoita, hän nauraa.
”Silloin se ihmisen sisin tuli siihen puhheshen matkhan, seki on nyt muuttunu. No, vanhat äijät kyllä vielä puhuvat!
TIETOLAATIKKO
