A-
A+
A-
A+
Heikille
Tunturi-Lapin paikallislehtien entiset ja nykyiset työntekijät muistavat Heikki Peuraa.
En ikänä unehuta sitä ko Heikki marraskuussa 2003 soitti minule, että hän meinaa perustaa Enontekiölle lehen, ala töihin. Olin silloin raskauen loppusuorala, mutta parin vuojen päästä Heikki onneksi soitti uuesti: Alaks? Nyt mie sen perustan. Siitä tullee Euroopan paras.
Minula ei ollu kokemusta tai koulutusta lehtihommista, mutta Heikki anto rauhassa opetella. Vuojen 2006 alussa tuli eka Esari, ja ko lehti oli täyttämässä kolme ja Riitta lähtemässä pois, tahto Heikki minua päätoimittajaksi. Epäröin kovasti, mutta Heikki rohkasi: ”Se mennee aivan näppärästi.”
Tuosta päivästä mielhen jäi seki, ko kävimä Jussala kahvila ja tullessa Heikki hoksas, että hänen päälytakin tarrakiinnityksessä roikkuu sukka! Moni olis saattanu vaivihkaa panna sen taskhun piilhon, mutta ei Heikki – asiaa naurethin veet silmissä. Heikin kans sai aina nauraa koko paljo.
Mikä tilanne? soitti Heikki ainaki pari kertaa viikossa. Miten kotona, miten mies ja lapsi? Onko sulla kaikki hyvin? Heikki piti huolta ja sai minunki vuosien aikana ymmärtämhän, että kaikki kyllä jampakoituu.
Mahottoman terävä, avarakatseinen ja idearikas ihminen, tsemppaaja ja tulisielu, sitä Heikki oli. Ja vaikka niin tärkeät lehet Heikile olikki, Eitsulia, elämänsä valoa, Heikki rakasti yli kaiken. Met kävimä Tanjan kans Heikin ja Eijan tykönä kylässä vielä senki jälkhin ko het olivat lehistä luopunhet 2017. Aina lähtiessä tuli halattua Eijaa, mutta viimisellä kylästelykerrala mie kapsahtin Heikilekki kaulhan. Toivottavasti hän siitä ymmärsi oman tärkeytensä.
Sitä kiitollisuuen määrää, joka minula on Heikkiä kohthan, on vaikeaa sovittaa 1000 merkhin. Eikä sovikhan, yli mennee. Niinkö muistokki – niitä olisin toivonu enempiki.
Luppaan aina ostaa kanan ko tartten kyniä.
Katja Keskitalo
Kirjoittaminen ei ole ollut minulle koskaan kovin vaikeaa, mutta tämän tekstin aikaansaaminen tuntui erityisen raskaalta.
Sain tuntea Heikin vuodesta 2007 lähtien. Heikki tuli silloiselle työpaikalleni ja suoritti pikaisen työhaastattelun. Heti kättelyssä kerroin, että ala on minulle uusi, enkä ehkä osaa vastata kaikkiin kysymyksiin. Heikki piirteli paperille muistiinpanojaan – ympyröitä ja kiekuroita, ja esitti ainokaisen kysymyksensä: ”Koska voit aloittaa”.
Heikki oli maailman kansalainen, jolla oli vähintäänkin yksi tuttu joka kylässä Las Palmasia myöten. Ei sinänsä mikään ihme, sillä Heikin kanssa oli helppo olla. Kun oli huolia ja murheita, Heikki vakuutteli, että asiat jampakoituu. Ja usein oikeassa olikin.
Yli kymmenen vuotta työskentelin Heikin alaisena. Jos kaikki ei aina mennyt putkeen, tai joskus, kun työ tuntui raskaalta, Heikki kannusti, kuunteli ja neuvoi. Aina ja kaikesta huolimatta me työntekijät saimme kuulla olevamme Euroopan parhaita. Sitä oli myös Heikki itse.
Viimeksi Heikin ja Eijan kotisohvalla istuessani meneillään olevat asiat painoivat mieltäni. Silloinkin Heikki osasi tapansa mukaan valita juuri ne oikeat sanat, ja elämä tuntui taas paljon kevyemmältä. Heikillä oli suuri sydän, johon mahtui hänen elämänsä valon Eijan lisäksi koko suuri lehtiperhe. Heikki piti huolta omistaan. Koskaan ei ollut niin kiire, etteikö Heikki olisi kysynyt kuulumisia – miehen, lasten, koko perheen.
Heikin kanssa ei käyty kehityskeskusteluja tai syynätty tuloskortteja. Heikki antoi rauhan keskittyä siihen, mikä oli tärkeintä. Lehdet olivat Heikille elämä ja suuri ylpeyden aihe. Heikin kiinnostus pienten kylien asiohin, tapahtumiin ja ihmisiin oli aitoa ja ihailtavaa.
Olen niin kiitollinen Heikille. Paljon ja monista asioista olisin halunnut Heikin kanssa vielä keskustella. Heikin avarakatseisuus ja viisaus loivat ympärilleen turvaa.
Tanja Virkkunen
Kun ajattelen Heikkiä, palaan muistoissani aina yhteen ja samaan hetkeen. Hain Enontekiön Sanomien kesätoimittajaksi ensimmäisen kerran, kun olin 18-vuotias ja vailla huolta huomisesta.
Riitta pyysi käymään toimituksessa, ja marssin paikalle takki auki edes tajuamatta, että kyseessä oli työhaastattelu. En ollut valmistautunut mitenkään. Ja kuten arvata saattaa, haastattelu meni todella huonosti. Riitta esitti kiperiä kysymyksiä, minä annoin huonoja vastauksia.
Haastattelu kuitenkin keskeytyi, kun Heikki paukkasi yllättäen huoneeseen sisään. Jähmeäksi hyytynyt tunnelma keveni samassa. Niitä näitä – ja kaikkea muuta kuin aiheeseen liittyvää – jutusteltuaan hän tokaisi, että on kyllä hieno homma, että tulen heille töihin.
Hämmennys vaihtui helpotukseen. Asia oli sillä päätetty. En tiedä, luuliko Heikki haastattelun menneen hyvin, vai ehtikö hän tosiaan siinä lyhyessä hetkessä saada minusta riittävän hyvän kuvan.
Ajattelin kuitenkin jo silloin, että se oli vilpitön luottamuksen osoitus ja minun tulisi yrittää olla sen arvoinen. Tuosta hetkestä alkoi työuran polku, jota pitkin kuljen edelleen.
Kiitos siis luottamuksesta, siinä hetkessä ja vuosina siitä eteenpäin.
Veera Syväjärvi
Partasuu, Bemari-mies ja mediakonsernin isähahmo. Peuran Heikki näki mahdollisuuksia sielläkin, missä muut eivät nähneet. Siitä Enontekiön Sanomien perustaminen on täydellinen esimerkki.
Niin kuin sekin, kun toimitukseen soitti vihainen bisnesmies ja uhkasi oikeusjutulla. Heikki soitti vihaiselle yrittäjälle ja ilmoitti hetken kuluttua, että meillä on uusi yhteistyökumppani ja että hän myi soittajalle myös sivun kokoisen mainoksen.
Heikki luotti ihmisiin ja antoi mahdollisuuksia niille, jotka niitä uskalsivat ottaa vastaan. Kysyi Enontekiön Sanomien päätoimittajaksikin lehteä perustamaan 24-vuotiasta journalismin opiskelijaa, jolla ei ollut toimittajakokemusta kuin muutama kuukausi. Sanoi vain tuttuun tapaansa, että kyllä se siitä jampakoituu.
Joku voisi sanoa, että Heikki eli lehtityöstä. Mutta ei se niin ollut. Minusta Heikki eli lehtityölle. Sille voimalle, joka paikallislehdissä asuu. Mainos- ja tilaajatuloja tärkeämpää oli, että paikkakunnan oma lehti oli uusi sivu paikallisdemokratialle, yrittäjille, yhteenkuuluvaisuudelle ja kotiseutuylpeydelle.
Heikkiä me saadaan moni kiittää. Ja paljosta. Ja paljon.
Lämmin osanotto Heikin lähimmille,
Riitta Muhonen, Enontekiön Sanomien perustava päätoimittaja 2006-2008
Kaikkien koulukaveri on kuollut. Surullisina otimme Luoteis-Lapin toimituksessa vastaan tiedon Luoteis-Lappi-lehden pitkäaikaisen päätoimittajan ja omistajan Heikki Peuran kuolemasta. Heikki oli kantava voima ja sytyttävä kipinä Luoteis-Lapin tekemisessä aina vuoteen 2017, jolloin hän myi lehden ja jäi ansaitulle eläkkeelle koko työuran kestäneen pestin jälkeen.
Heikki ajatteli nopeasti ja puhui vieläkin nopeammin. Eräskin kesätoimittaja muisteli vain Heikin keittiön ikkunasta Vanhan Matin tallin hevosten juoksua tarhassaan, koska oli jo jonkin aikaa sitten kadottanut sen, mistä keskusteltiin. Monesti toimittajien kesken keskusteltiin myös Heikin verkostosta ja ihmisistä, jotka hän tiesi ja tunsi. ”Se on ollu minun kanssa samalla luokalla” oli niin usein kuultu vastaus, että aloimme epäillä, että Sieppijärvellä on ollut valtava yhdysluokka, jota ovat käyneet suurin piirtein kaikki kolarilaiset.
Minä kasvoin toimittajaksi Heikin opastuksessa 20 vuotta sitten, myöhemmin sain oppia työn tekemistä muiltakin esimiehiltä, mutta sitä innostusta ja idealismia, mitä Heikillä oli, ei saada kuin syntymälahjana. Hän inspiroi koko henkilökuntaa. Heikillä oli hyvin kirkas ajatus siitä, mitä paikalliset ihmiset haluavat lehdestään lukea ja mikä on kiinnostavaa. Sitä työtä on kunnia olla jatkamassa koko Lapin alueella.
Jonna Nikumaa
Lukioaikana 1980-luvun alussa avustin Luoteis-Lapin silloista kilpailijaa Siepakka-lehteä. Julkaisin myös omaa Hämy-lehteä, ja sen viimeisten numeroiden sivuille halusin kirjoituskoneella naputetun tekstin sijasta ”oikean lehden” tavoin ladottua tekstipalstaa.
Pohjolan Sanomien omistaman Siepakan toimituksessa ei ladottu itse, mutta tiesin, että Peuran veljesten pikkuisessa Luoteis-Lapissa niin tehtiin.
Soitin Heikki Peuralle ja kysyin, mitä maksaisi muutaman kymmenen liuskan ladonta. Heikki vastasi, että teepä vastavuoroisesti pari uutisjuttua Muoniosta Luoteis-Lappiin.
Hämmästyin hintaa, mutta puolen sekunnin eettisen puntaroinnin jälkeen suostuin. Kirjoitin nuo ensimmäiset juttuni Luoteis-Lappiin nimettömänä ja salaa, koska samoista uutisaiheista piti kirjoittaa myös Siepakkaan, tietenkin toisin sanankääntein.
Hesarin-vuosinani aina Muoniossa käydessäni panin merkille, kuinka Heikki oli kasvattanut Luoteis-Lapista hyvin toimitetun ja vahvan paikallislehden. Siispä vastasin Heikille taas myöntävästi, kun hän yli kolme vuosikymmentä ladelmakauppamme jälkeen pyysi minut töihin lehteensä.
Jaakko Kangosjärvi
Heikissä oli kipinä, jollainen on harvalla. Monet kerrat hän käveli edestakaisin toimituksessa ja puhui niin nopeasti, että kuulija ei ollut pysyä perässä. Aina välillä puhe pysähtyi ja Heikki katsahti kuulijaan pilke silmässä: “Eikö vain?” Silloin tiesi, että nyt on mahdottomasta tulossa totta. Sellaisia sattumia taisi olla monta: sesonkiliite Huiput, Kesälehti, kirjapaino.
Oli ylpeyden aihe olla töissä lehdessä, jossa mottona oli “hyvään pyritään mutta priimaa pakkaa tulemaan”. Heikin kanssa työskentely opetti, kuinka isotkin haasteet voi selättää. Jollakin maagisella tavalla hän järjesteli kellaritoimistostaan käsin projekteja, joita muut eivät osanneet edes ajatella.
Heikki oli uskomaton tarinaniskijä ja täynnä pieniä tarinoita.
Oli niitäkin päiviä, kun Heikki askelsi takahuoneeseen hitaammin. Pohti pitkään ja hartaasti maailmanmenoa, katsahti ikkunasta ulos kädet selän takana ja mietti, miltä tulevaisuus näyttää. Ja kun askel kääntyi kohti ovea, lausahti hän usein sanat, joista tiesi, että jollain tavalla asiat kyllä järjestyvät. “Kyllä se siitä jampakoituu.”
Maija Muhonen
Laitoin hetken mielijohteesta Heikille sähköpostia keväällä 2001, kun näin ilmoituksen toimittajan paikasta Luoteis-Lapissa. Heikki soitti alta tunnin ja kysyi, että milloin sie voit aloittaa. Siitä saattoi jo päätellä, että nyt ei ole ihan tavan jantteri kyseessä.
Meidän piti olla Lapissa vuosi mutta olimmekin yksitoista. Se oli melko pitkälle Heikin ja hänen persoonansa ansiota.
Päätoimittajuuteni Luoteis-Lapissa osui aikaan, jolloin Ylläksen matkailu kasvoi vauhdilla ja kaivoksesta odotettiin pelastajaa. Se näkyi lehdessä välillä valtavina sivumäärinä. Töitä paiskittiin kovasti mutta melkein aina oli myös hauskaa. Joskus toimituksessa ei tahtonut tulla naurusta loppua millään.
Heikki oli hullunhauska visionääri ja täysin oman tiensä kulkija. Luoteis-Lappi oli hänen elämäntyönsä, jolle hän todella antoi kaikkensa. Hän jätti pysyvän jäljen Kolarin historiaan.
Parhaimmillaan Heikki oli maailman hauskin, sydämellisin ja anteliain mies. Mutta joskus myös aika omapäinen, jopa raivostuttava. Uskallan kirjoittaa näin, koska arvelen, että Heikki ei yhtään tykkäisi, että häntä muistellaan kaunistellen. Sitä paitsi taitaa olla niin, että jos jollekin on kauhalla annettu, siihen mahtuu mukaan vähän kaikenlaista.
Tulen aina muistamaan Heikin ja muistelen häntä lämmöllä.
Milla Ollikainen
Liverpoolhan se tulee ensimmäisenä Heikistä mieleen. Se oli Kolarin Kontion ohessa Heikille rakkain jalkapalloseura. Itsekin nuorempana pelanneelle, kuulemma rämäpäisesti puolustuslinjassa urakoineelle Heikille jalkapallo oli rakas asia, ja se oli reilut kymmenen vuotta sitten myös loistava jäänsärkijä nuorelle Kolariin muuttaneelle toimittajalle.
Liverpoolin punainen huivi roikkui vuosia Luoteis-Lapin toimituksen kaapin päällä, ja siitä myös puhuttiin melkeinpä joka päivä; laitetaanko Liverpoolille varma voitto vakioveikkauksessa tällä viikolla, kylläpä meni viime ottelu tiukalle, ketä vahvistuksia kesällä tulee ja niin edelleen. Aina välillä jutustelu lipsahti muihin ajankohtaisempiinkin asioi, kuten kaivokseen, Finnairin lentoihin tai valtatie 21:n kuntoon, kun Heikki ilmestyi Ojapolulla toimituksen puolelle alakerran ofiisistaan.
Heikki ajatteli terävästi ja tiesi, mitä paikallislehdeltä halusi. Sillä polulla Luoteis-Lappi kulkee edelleen.
Anssi Tapio
Heikki soitteli minulle eräänä marraskuisena päivänä vuonna 2011 ja pyysi töihin Kittilälehteen. Loppu on historiaa. Siitä saakka olen saanut tehdä toimittajan hommia Tunturi-Lapin paikallislehdissä. Kiitokset Heikille soitosta.
Puhelun aluksi hän kysyi, miten menee. Vastasin, että mikäs tässä, normaali torstaipäivä. Siihen Heikki: ”Ei torstai ole koskaan tavallinen, koska sehän on Luoteis-Lappi-päivä.” Siinä kävi ilmi se ylpeys, jolla Heikki elämäntyöhönsä suhtautui. Näitä ”Euroopan parhaimpia” tuotteita olen minäkin ollut parhaani mukaan ollut tekemässä siitä asti.
Perintö elää ja voi hyvin.
Tiina Tapio
Ensimmäinen juttukeikkani oli miesten pussihousukurssi Sieppijärvellä, ja siitä se lähti. Heikille lupaamani muutama viikko pohjoisessa on venähtänyt yli 20 vuodeksi.
Heikki arvosti aluetta ja sen ihmisiä. Hän ei tuntunut tuntevan sanaa mahdoton, ja se siivitti meidät toimittajatkin moniin paikkoihin ja kohtaamisiin, jotka eivät unohdu. Tutustuin omaan kotiseutuuni uudella tavalla ja ymmärsin, miten hieno ja moniulotteinen Tunturi-Lappi on – ja ymmärrys tästä on vuosien aikana vain syventynyt.
Heikki katsoi maailmaa jotenkin eri tavalla kuin me muut, näki sen rikkaampana ja sai muutkin vakuuttuneiksi. Vauhtia riitti, mutta Heikki osasi myös pysähtyä. Kun jokin asia pohditutti, Heikki totesi sen kyllä siitä jampakoituvan. Heikin sanat muistuttavat minua siitä, että kaikki paitsi aina jotenkin järjestyy, myös saattaa hioutua varsin hienoksi, kunhan siihen uskoo itse.
Toimittajan on oltava vastaanottava ja auki, mutta samalla luotava paksua ammatillista nahkaa. Sitä oli hyvä opetella, kun tiesi Heikin olevan tukena tiukan paikan tullen. Hän luotti ja antoi vastuuta, ja se on parasta, mitä nuorelle ihmiselle voi tehdä.
Mari Palomaa
Heikki antoi minulle ensimmäisen työpaikkani toimittajana. Muistan ensimmäisen juttukeikkani Kolarissa, kun minun piti mennä jututtamaan yhtä kirkonkylän kauppiaista. Mikä kaupan nimi tai jutun aihe oli – en muista. Mutta muistan, kuinka minua jännitti ja hermostutti mennä ensimmäistä kertaa kaikkien tunteman Luoteis-Lapin edustajana jonnekin tekemään juttua.
Pohdin kysymyksiäni jutun merkittävyys huomioiden suhteettoman pitkään ja mietin, kuinka kauppiaan erilaiset vastaukset haastattelua kuljettaisivat. Kävin kysymykset läpi Heikin kanssa. Hän totesi niiden olevan hyviä, mutta tärkeintä olisi mennä paikalle ja mennä katsomaan, miten haastattelu lähtisi etenemään. Tämä oli hyvä ja simppeli huomio, joten läksin kauppaan ja tein jutun. Tuo on voinut ollut myös ensimmäinen kerta, kun kuulin Heikin klassikkolausahduksen: ”kyllä se jampakoituu!”
Aina kun ajattelen Heikkiä, näen hänet parran takaa virnuilevana, leikkisät silmät hymyilevänä astumassa ulos toimituksen ovesta.
Marja Kivilompolo
Helsingin Sanomien lasten tiedekysymyksessä kysyttiin, voiko Roope Ankka kuluttaa lattiaan jäljen rinkiä kävelemällä. Sitä voisi tutkia Luoteis-Lapin pitkäaikaisissa toimitustiloissa. Heikki oli roopeankkakävelyn mestari, ainakin kun oli tehtävä tärkeitä puheluita ja kovia päätöksiä.
Aloitin lehtimiesurani harjoittelulla Luoteis-Lapissa. Siellä minulla oli suuri kunnia tutustua Heikki Peuraan. Hän uskoi, että minusta olisi toimittajan työhön. ”Eikö ole mahtava homma” -sanat kaikuvat mielessäni, kun muistelen juttuhetkiä Kolarin kellarissa.
Harjoittelupätkän jälkeen jatkoin töihin Heikin hankkimaan Kittilälehteen. Siellä oli taas uusi työyhteisö, ja nauroimme usein, miten Heikki osasikin soittaa meille Kolarista aina juuri silloin kun istuimme kahvipöytään. Epäilimme valvontakameraa ja Heikin pettämätöntä huumorintajua.
Miika Sirkiä
Siskoni aloitti työharjoittelun Luoteis-Lapissa 2005. Heikki oli todennut Marjalle, että tarvitsisi myös mainosvalmistajaa ja lehden taittajaa. Marja vinkkasi, että soitapa minun siskolle. Heikki aloitti puhelun esittelemällä nopeasti itsensä ja puhui epäselvästi, enkä ensimmäisten sekuntien aikana tiennyt lainkaan kenen kanssa puhuin. Asia kuitenkin tuli selväksi, niin se tuli aina, ja siinä Ojapolulla ehdin Heikin suuren persoonan läheisessä vaikutuspiirissä tehdä töitä 12 vuotta.
Tylsiä työpäiviä ei tuohon aikaan mahdu montaa. Ideointihetket ja porinat täyttyivät Heikin legendaarisista sanonnoista, hepeismeistä, ja naurusta. Työt ja kymmenet erilaiset isotkin projektit hoidettiin aina tunnollisesti. Heikki sanoi aina, että ”Asiakas on kuningas” ja sillä periaatteella jokainen asiakas palveltiin.
Heikille mikään ei ollut mahdotonta, hulluimmista ideoista jalostuivat monesti ne parhaat lopputulokset. Hyvää pyrittiin tekemään, mutta priimaa pakkasi aina tulemaan. Nämä ajatukset elävät edelleen.
Saana Kivilompolo
Melkein päivälleen viisitoista vuotta sitten istuin Peuran keittiössä. Vieressäni pöydällä nipussa opiskelu- ja työtodistukseni. Vastapäätä tuuhean parran ja pitkäksi venähtäneiden hiusten seasta vilkkuivat uteliaat ja eläväiset silmät.
Peuran Heikki vakuuttaa, että ei täällä papereilla ja todistuksilla töitä tehdä, ja jos haluat, niin paikka on sinun. Kerroin hänelle, että täytän seuraavana vuonna jo 50. Heikki siihen, että siehän olet minua nuorempi.
Puhuimme tietysti työstäni, mutta pääosin kaikesta muusta, jäidenlähdöstä lypsyjakkaraan ja uusista potuista hiihtokilpailuihin.
Jo tuossa tapaamisessa nousi esille kaksi asiaa, jotka vuosien varrella tulivat useasti Heikin tarinoissa esille: keskikoulu ja puukkotaitto. Termejä, jotka olivat meille molemmille 50-luvulla syntyneille tuttuja. Noille jutuille tuli väliin hymyiltyäkin, joskus suoraan ja joskus salaa. Mutta miten mielelläni kuulisin vielä tarinaa, joka alkaa: ”Meilä Sieppijärvelä keskikoulussa ….”
Outi Jaako
"Oli niitäkin päiviä, kun Heikki askelsi takahuoneeseen hitaammin. Pohti pitkään ja hartaasti maailmanmenoa, katsahti ikkunasta ulos kädet selän takana ja mietti, miltä tulevaisuus näyttää. Ja kun askel kääntyi kohti ovea, lausahti hän usein sanat, joista tiesi, että jollain tavalla asiat kyllä järjestyvät: Kyllä se siitä jampakoituu.
TIETOLAATIKKO
