A-
A+
A-
A+
Pirjo Konttinen loi Enontekiön lukion
alkutekijöistä loistavaksi opinahjoksi
”Kyllä oppilaat vaistoavat, välittääkö opettaja”
Pirjo Konttisen mielestä alkuvuodesta alkanut kokoaikainen mummoilu on huippuaikaa. Kirjaa luetaan tällä kertaa Pirjon vanhemman tyttären Suvin yksivuotiaan Hildan ja 4-vuotiaan Sennin kanssa, mutta Anna-Kaisan lapset Helmi ja Ahti saavat myös oman osansa mummon rakkaudesta.
Suvi Vehkalahti
Katja Keskitalo
On muutamia asioita, joista Pirjo Konttinen tulee aina mieleen. Niin kuin nyt esimerkiksi James Bond -elokuvista. Muistan nauraneeni makeasti, kun hän töissä aamulla haukotellen selitti valvoneensa tyttöjensä Suvin ja Anna-Kaisan kanssa liian myöhään ja katsoneensa Bondia.
– Sehän kuuluu yleissivistykseen! Pirjo meinasi.
Kuuluu se, nyt tiedän.
Sokeripalan Pirjo nappasi monesti suuhunsa tunnille kiiruhtaessaan. Nälkä kurni vatsassa, mutta sen avulla hän selvisi yli tunnin, kun ei muuta ehtinyt haukkaamaan.
Kerran Pirjo tuli juoksujalkaa pyytämään minulta apua, koska halusi saada kynttilän palamaan, mutta ei osannut käyttää sytkäriä. Nauroin silloin ja nytkin – Pirjon kanssa nimittäin nauretaan paljon.
Olin Pirjon oppilas lukiolaisena, kuten moni muukin enontekiöläinen.
– Katja, sinä se tunnut aivan naapurintytöltä, sanoi Pirjo ensimmäisellä englannin tunnilla minulle.
Se oli mukava aloitus lukiotaipaleelle, ja sen jälkeen yhteisille vuosille samassa työpaikassa. Nyt tunnen olevani etuoikeutettu, että saan tehdä jutun hänestä.
– Minä tilasin paksun ruskeakantisen, Lukiolaki-nimisen kirjan, ja luin sitä huolella, muistelee Pirjo alkuaikojaan Enontekiön lukion rehtorina.
Kukaan muu ei kunnassa tiennyt lukiotoiminnasta mitään, ja niin vain nuoren Pirjon piti itse selvittää asiat.
– Lisäksi olin melko usein yhteydessä silloiseen Lääninhallituksen lukio-opetuksen koulutoimentarkastajaan Aila Rintamäkeen.
Pirjo tuli Hettaan heinäkuun 15. päivä vuonna 1979 ja pisti saman tien käyntiin Enontekiön lukiotoiminnan.
– Työt aloitin jo seuraavana päivänä. Lukion tilat, joita ensin oli vain kaksi opetusluokkaa, saneerattiin oppilasasuntolan tiloihin. Luokkatilat olivat asuntolan alakerrassa ja minun työhuone oli toisen luokkahuoneen seinän takana. Koulutoimenjohtaja Seija Veskoniemellä oli työtilat yläkerrassa, Pirjo kertoo.
Pirjon mukaan Veskoniemi oli iloinen ja mukava esimies, mutta siirtyi Pirjon pettymykseksi pian töihin toiselle paikkakunnalle.
– Ensimmäisten työpäivien aikana silloinen kunnanjohtaja Jorma Raatikainen kierrätti minua autollaan Hetan kylällä, ja kävin tutustumassa kunnantalon työntekijöihin. Mieleeni siltä käynniltä jäi palopäällikkö Keskitalon Urho ja hänen oranssinvärinen Saabinsa. Minusta palopäällikölle sopi niin hyvin auton väriksi oranssi! Pirjo nauraa.
Ensimmäisenä vuonna lukiossa oli vain kolme opettajaa. Tapio Nygren matemaattisten aineiden opettajana, äidinkielen ja historian opettaja sekä Pirjo englannin ja ruotsin kielten opettajana. Kaikki muut opettajat olivat yhteisiä peruskoulun kanssa.
– Minun yksi suurista murheenkryyneistä olikin sitten vuosien saatossa aina löytää opettajat seuraavalle lukuvuodelle. Monesti opettajien saaminen oli tuskan ja työn takana! Pirjo huokaa.
Hän kertoo kuitenkin, että onneksi peruskoulun puolelta opettamaan suostuvia opettajia löytyi!
– Muun muassa Järvensivun Anja, Keskitalon Meeri, Laitisen Ritva ja Valkeapään Nils-Henrik.
Ensimmäisiä lukiolaisia vuoden 1979 elokuussa oli viisitoista.
– Palismaan Pirita, Alajärven Arto, Kronqvistin Jyrki, Keräsen Taina ja Vieltojärven Oili ainakin, Pirjo muistelee.
Hänen mielestään ensimmäinen lukioluokka oli melko hiljainen.
– Ainakin oppitunneilla. Ja loistavasti he sitten ylioppilaskirjoituksissa pärjäsivät! Niin kuin pärjäsivät myöhemmätkin luokat. Enontekiöllä on uskomaton meininki lukiolaisilla! Monet kerrat Enontekiön lukio on ollut valtakunnallisesti vertailutilastoissa korkealla. Ja kyllä ne peruskoulussakin olevat oppilaat ovat Enontekiöllä keskimääräistä fiksumpia minun mielestäni, Pirjo intoutuu kehumaan.
Oman tapansa olla rehtori Pirjo kehitteli, hyväksi havaitsi ja piti koko Enontekiön ajan.
– Tein esimerkiksi työjärjestykset aina niin, että ensin tein ne lukion abeille, sitten kakkosluokan lukiolaisille ja sitten ykkösille. Pidin myös huolta siitä, että kahta pitkää kieltä ei ollut samassa jaksossa lukiolaisilla. Koeviikoilla pyrin siihen, että kahta reaaliaineen koetta ei sattunut peräkkäisille koepäiville.
Pirjon opetusaine oli tärkeä englanti.
– Minulla oli tapana pitää joka oppitunnin alussa sanakoe. Jotenkin minulla oli sellainen tunne, että oppilaat pitivät siitä, että heitä kuulusteltiin noin tiiviisti. Samaten minulla oli erikoinen tapa pitää englannin kielen kuunteluharjoituksia joka lauantai-iltapäivä niille, jotka vapaaehtoisesti tulivat. Enhän minä siitä mitään korvausta saanut, mutta halusin auttaa niitä oppilaita, joita kirjoitusten kuunteluosuus jännitti. Jospa se auttoi heitä sitten varsinaisessa kuuntelukokeessa, kun varmuutta oli tullut harjoituksissa, Pirjo kertoo.
Hän uskoo, että lukiolaiset uskalsivat tulla hänen työhuoneeseensa juttelemaan matalalla kynnyksellä.
– Ja oli ylipäätään kiva huomata, että melko monet tulivat käymään juttusilla luonani sen jälkeenkin, kun olivat jo lähteneet pois paikkakunnalta.
Vuonna 1996 Pirjo sai vastuulleen myös peruskoulun yläasteen johtamisen, kun pitkäaikainen rehtori Jaakko Ruha jäi eläkkeelle.
– Kun koulukeskukselle tehtiin peruskorjaus, myös ala-aste siirtyi samaan kompleksiin.
Pirjo myöntää, että häntä jännitti hieman se, miten hän mahtaa tulla toimeen yläasteen oppilaiden kanssa.
– Lukiolaisethan ovat koulussa vapaaehtoisesti. Mutta minä kiinnyin koko yläasteen porukkaan oikeastaan heti, kun työt aloitin. Peruskoulussa työskentely oli oikein mukavaa!
Pirjo onkin sitä mieltä, että kyllä oppilaat kaikilla asteilla huomaavat ja vaistoavat, välittääkö opettaja aidosti heistä ja heidän menestymisestään.
Vasta äskettäin Pirjo joutui pohtimaan, miten 25-vuotiaalla rehtorilla voi olla auktoriteettia nuoren ikänsä vuoksi. Sen ikäinen Pirjo nimittäin oli aloittaessaan rehtorina.
– Minä hoksasin, etten minä ole koskaan omaa auktoriteettia miettinyt, että onko sitä vai eikö sitä ole. Olen vain keskittynyt tekemään työni ja sillä siisti.
– Kodin perintöä on, että kaikki kohdalle sattuva työ tehdään huolella ja kaikessa on oltava rehellinen ja oikeudenmukainen, Pirjo kertoo.
Hänen lapsuudenkotinsa oli Muhoksella.
– Sain elää lapsuuteni turvallisessa perhekeskeisessä kodissa, jossa työntekoa ja koulutusta arvostettiin.
Pirjon lapsuudessa ei matkusteltu, eivätkä kesät olleet pelkkiä pitkiä, joutilaita päiviä riippukeinussa.
– Kesät tehtiin maatalouteen liittyviä töitä, ja me kolme tyttöä olimme tiiviisti heti pienestä pitäen töissä mukana. Oli heinäpellolla heinien haravointia, lehmien kuljetusta yhteislaitumelle ja kodin taloustöitä. Mutta kouluaikana me tytöt saimme keskittyä koulunkäyntiin, jota vanhemmat pitivät tärkeänä.
Siitä Pirjo kertookin olevansa hyvillään.
– Työnteon tekemisen tärkeydestä ja sen merkityksen korostamisesta olen ollut vanhemmilleni kiitollinen. Kaiken työn, mitä on tullut eteeni, olen pyrkinyt tekemään huolella ja parhaan taitoni mukaan. Opiskellessani olin muun muassa kaupassa myyjänä ja tein myös siivoojan töitä.
Enontekiö joutui luopumaan Pirjosta vuonna 2008 hänen aloittaessaan Pitkäkankaan koulun rehtorina Oulun seudulla. Koulussa oli yli 500 oppilasta, ja Pirjo oli päättänyt tehdä töitä omana itsenään.
– Jos se ei riittäisi, ei voisi mitään. Mutta kaikki meni paremmin kuin hyvin.
Noin puolet Pitkäkankaan opettajista siirtyi myöhemmin Pirjon mukana Niemenrannan kouluun, joka koostui kahdesta yksiköstä, Niemenrannan koulusta ja Salonpään koulusta. Sielläkin oppilaita oli 500.
– Työyhteisö koulussa oli todella kiinteä ja työkaverit kaikki kerta kaikkiaan loistavia. Välillä ihan tuntui siltä, että ei olisi töitä tehnytkään, niin hyvin me kaikki viihdyimme työyhteisössä.
Keväällä Pirjo jäi ansaitulle eläkkeelle.
– Viimeisinä vuosina loma-aikojen matkat ovat suuntautuneet pääkaupunkiseudulle Suvin ja Anna-Kaisan sekä lastenlasten luo.
Pirjo osti Vantaan Tikkurilasta kakkosasunnon, ettei hänen tarvitse olla ”muiden nurkissa”, kun viettää aikaansa lastenlasten kanssa.
– Tämä se vasta huippuaikaa on tämä mummona oleminen!
Siihenkin tehtävään Pirjo varmasti paneutuu koko sydämellään, kaivaa jossakin vaiheessa esille 007:t, höpöttelee ja nauraa. Pirjon kanssa nauretaan paljon.
TIETOLAATIKKO
Pullataikina kainalossa Vaikkojoen kämpälle ja muita muistoja
Vaikka Pirjo Konttinen ei ole kotoisin Enontekiöltä, vaan on Muhoksen mimmejä, hänet kyllä vähintään 3/4-osaiseksi enontekiöläiseksi mielletään ja lasketaan mielihyvin. Tyhjästä hän on kuitenkin enontekiöläisyyttään alkanut kasvattaa. Ennen Enontekiölle tuloaan hän tunsi vain Jääskeläisen, silloisen Naukkarisen, Tuulan.
– Olin tutustunut Tuulaan edellisen vuoden aikana Rovaniemellä, kun hän oli siellä auskultoimassa. Minä olin silloin töissä Lapin yliopistolla.
Tuulan kanssa Pirjo ystävystyi Hetassa heti alusta alkaen.
– Olemme edelleen yhteyksissä ja näemme toisiamme. Tuula, maailman vieraanvaraisin ihminen!
Vähitellen ystäviä alkoi kuitenkin kertyä.
– Keskitalon Ailan kanssa olimme seinänaapureita ja odotimme kumpikin samaan aikaan esikoisiamme. Meistäkin tuli hyvät ystävykset ja olimme toistemme tuki ja turva lastenkasvatusasioissa. Ailalla on niin hersyvä nauru, ettei kellään!
Alkuaikojen tuttavuuksiin Pirjolle kuuluu myös Pekka Tjäderhane, joka tuli lukioon matematiikan opettajaksi.
– Pekka on huipputunnollinen, loistava opettaja, mutta hän toi myös mukanaan lukion opettajienhuoneeseen ehtymättömän huumorin, kertoo Pirjo.
Tjäderhane ei osannut käyttäytyä muuallakaan, vaan viljeli Pirjon mukaan loistavaa tilannehuumoriaan opettajien tapaamisissa kaikkialla.
– Muistan kuinka kerran opettajien tekemällä Helsinki-reissulla illalla ravintolassa meillä kaikilla oli niin hauskaa ja nauroimme paljon, totta kai, että lopulta tarjoilija tuli sanomaan, että meidän ei sovi nauraa, sillä se häiritsee muita.
Enontekiön aikoja Pirjo kertoo yhä silloin tällöin muistelevansa.
– Muistan niitä ihania, aitoja ihmisiä, joiden kanssa olin tekemisissä. Harjun Tainaa, joka on huippu koulusihteeri, Laitisen Ritvaa, Kuisman Miaa, Järvensivun Anjaa, Rovan Sirkkaa, Kumpulaisen Kaijaa, Näkkäläjärven Mihkua ja monia muita.
Kahdelle lapselleen Suville ja Anna-Kaisalle Hetta ja Enontekiö olivat Pirjon mielestä mitä parhain lapsuuden kasvuympäristö. Enontekiöltä tytöt ovat ponnistaneet pitkälle. Suvi on nykyään historian ja äidinkielen lehtori, ja diplomi-insinööri Anna-Kaisa jatkoi opintojaan Helsingin lääketieteelliseen.
– Olin onnekas, kun sain tyttäreni päivähoitoon aikoinaan Vieltojärven Raijalle. Kyllä Raija antoi minulle kokemattomalle monia arvokkaita ohjeita lasten kasvattamisessa.
Raijan ja tämän miehen Raimon kanssa Pirjo oli tekemisissä myös vapaa-aikana.
– Kerran Raimo soitti minulle ja pyysi mukaan jälleen kerran Vaikkojoen mökille. Minä sanoin, että ei onnistu, koska minulla oli pullataikina nousemassa. No, Raimo sanoi, että eihän se ole mikään este, ota veikkonen pullataikina mukaan!
Pirjolla oli pullataikina-astia kainalossa niin metsäpolulla kuin veneessäkin matkalla Vaikkojoelle, ja pullat paistettiin hellan uunissa mökillä Raijan kanssa.
– Maukkaita pullia tuli, Pirjo nauraa.
Pirjon mielestä Enontekiöllä on yhteisöllisyyttä ja kauniimpi luonto kuin missään.
– Enontekiöllä minä opin nauttimaan hiihtämisestä, ja valkoisilla, aurinkoisilla hangilla hiihtämisestä haaveilen edelleen.
Hän toivookin, että nyt eläkkeellä ollessaan joskus onnistuisi saamaan kaikki lapsenlapsensa, viisivuotiaan Helmin, kolmevuotiaan Ahtin, neljävuotiaan Sennin ja yksivuotiaan Hildan mukanaan Enontekiön lumi- tai ruskamaisemiin.
