A-
A+
A-
A+
”On siinä saanu liikahtella”
Ella Eiran on pitänyt pirteänä liikunta ja positiivinen mieli.
Katja Keskitalo
– Luoja on antanu mulle niin hyvän terveyen. Mie olen sanonu, että enhän mie muuten pystyis näin liikkumhan, mutta mie olen niin terve saanu olla, sanoo 88-vuotias Ella Eira ja kertoo juuri tulleensa lenkiltä, kun puhelin soi.
– Pötkötän tässä nojatoolissa ja meinasin kohta nukahtaa, nauraa Ella.
Lenkillä käydään vielä kävelyllä, sillä tältä talvelta hiihtokausi on vielä aloittamatta.
– Nyt on aika vähä lunta ja meilä on pururata niin kivinen, ettei siihen vielä latua saa. Enkä mie tiiä, että onko tänä talvena ees kukhan tekemässä latua.
Viime syksynä tämäkin asia oli toisin.
– Lokakuussa jo pääsimä Ilpon, nuoriman pojan, kans hiihtämhän. Mie olenki sanonu Ilpole, että jos latua ei tule, niin hiihtelemmä Keskitalon Pentin poikien kelkanjälkiä, sitä on hyvä hiihtää. Se kuitenki kantaa.
Ilposta Ella puhuu hyvin lämpimästi.
– Se on niin hyvä poika, että käypi aina äitin kans lenkilä ja hiihtämässä. Muutenki tekkee tässä kotona kaikki hommat, ettei äitin tartte ko olla ja syyä.
Tämän vuoden tammikuussa Muoniossa asuva tytär Marja-Leena mittasi hiihtoladun. Sen jälkeen kilometrejä kertyi paljon.
– Se jäi 46 kilometriä vaile tuhanen kilometriä. Mutta mehän olima jo viime syksyn hiihtänhet siihen tammikuuhun asti, eikä niitä oltu pantu ylös. Kyllä met toistatuhatta kilometriä yhthensä hiihtimä.
Kesäajat Ella ja Ilpo käyvät kävelylenkillä. Päivittäin tulee tehtyä reilun neljän kilometrin lenkki.
– Aamusta met ruukaama käymmä. Meilä on kengissä nappulat kantapäitten alla, niin niilä on niin helppo kävellä syksyläki. Ja sauvat meilä on tietenki.
Ella kertoo kävelykerratkin laittaneensa ylös, mutta vielä niitä ei ole tullut laskettua.
– Kyllä siinä kilometrejä tullee ko koko kesän olema kävelhet. Harvoin on useampaa päivää peräkkäin ollu, ettei ole lenkilä käyty.
Ella muistuttaakin, että etenkin iäkkäämmän ihmisen pitäisi liikkua aina kuin mahdollista.
– Jos jääpi istumhan kotia, niin kyllä kunto loppuu. Sen mie olen hoksannu. Viime talvena ko pakkaskauven jälk-
hin lähin hiihtämhän, niin tuntu, etten ennää pääse törmää päälle suksila.
Liikunnallinen Ella kertoo olleensa aina.
– Penikasta asti. Ko mie olen mettäkylässä eläny ja asunu, niin suksilahan sieltä kuljethin.
Ella on kotoisin Yli-Muonion Miellukkajärven rannalta.
– Toisela puolela on Miellukkavaara. Silloin ko mie olen lapsi ollu, sielä oli kuus taloa, mutta ei sielä minun vanhempien kuoleman jälkhin ole ollu vakituisia asukhaita. Mökkiä on kyllä järven ranta täynä, Ella kertoo.
15-vuotiaana Ella jo joutui lähteä piikomaan.
– Ei ollu vapaapäiviä eikä laskettu tuntimääriä. Piikana tehthin niin paljo töitä ko sinä päivänä piti tehhä.
Sekin varmasti antaa pohjaa hyvälle kunnolle.
– Viiminen talvi, minkä olin piikana, oli täälä Peltovuoman koulula, ja niin se kohtalo johatti, että mie jäin tänne kokonhan.
Ella löysi Taunonsa. Perheeseen syntyi kolme tytärtä ja kaksi poikaa. Taunon kaverina Ella kertoo olleensa usein töissä puuhommista alkaen, ja hiihtämässäkin käytiin yhdessä.
– Ei ole yksin Taunon tarvinnu lähteä. Ja aika iso karjaki meilä oli, loppuaikana yheksän lypsylehmää ja pientä karjaa. On siinä saanu liikahtella, nauraa Ella.
Karjanpidon Ella ja Tauno lopettivat, kun Ellalle kuusikymppisenä tuli aivoverenkierron häiriö.
– Mulla oli siinäki kyllä niin hyvä tuuri. Mithän verisuonia ei katkennu. Kaksoisnäkö tuli, mutta sen kans on oppinu elämhän.
Ellan positiivisesta mielestäkin moni voisi oppia ottaa.
Joulua Ella kertaa odottavansa poikkeusvuodesta huolimatta hyvillä mielin.
– Minun vanhin tytär Eini ja hänen miehensä ovat jo Taunon eläessä ruukanhet tulla tänne jouluksi. Kyllä net tulevat tänäki jouluna.
Marja-Leena ja Raimokin olivat heidän lastensa ollessa pieniä joka joulu lapsuuskodissaan.
– Mutta nyt kun lapset ovat mailmala ja tulevat jouluksi kotia, niin silloinhan non tietenki sielä kaikki joulun.
Ella myöntää, että jos joulu kuluisi kahdestaan kotona asuvan Ilpon kanssa, ei niin paljon tulisi joulua laitetuksikaan.
– Mutta Eini touhuaa ja laittaa ruokia ja leivoksia kauheasti. Kyllä mieki silloin ko olen ollu nuori ja omat lapset olit kotona, leivoin.
Lasten kasvaessa joulu laitettiin yhdessä.
– Mutta nyt mie olen niin vanha, että en ennää tehe
mithän!
– Joulu on jo ihan lapsesta asti ollu tosi juhla. Silloin on niin rauhallinen olo.
Ella muistelee erityisesti aikaa, jolloin joulun osaltaan tekivät lapset.
– Se oli tosi ihanaa aikaa ko sai kattoa sitä lasten riemua. Nyt ei ole ennää niitä pieniä lapsia.
Toki Ellalla on jo kaksi lapsenlapsenlastakin.
– He ovat Helsingissä ja tulevat Kempeleeseen sinne jouluksi, mutta ei net tänne asti tule.
Yhden joulun Ellakin muistaa Ilpon kanssa olleensa Taunon kuoleman jälkeen muualla kuin kotona.
– Olima Torniossa Einin tykönä ja kävimä Kempeleessä. Ei se kovin joululta tuntunu ko vettä sato eikä lunta juuri ollu, mutta se oli mukava, että oikeasti ens kerran näki jouluna auringon, Ella naurahtaa.
Joulurauhanjulistuksen Ella kertoo aina kuuntelevansa. Toinen perinne hänen jouluissaan on joulukuusen laittaminen.
– Mie muistan jo kotoa ko nuoriman veljen kans kuusta haethin aijan takkaa. Jos ei ollu kaunis kuusi, se viethin pois, ja haethin uusi.
Ellan ollessa lapsi lahjojen laittaminen oli harvinaista jo senkin takia, ettei niihin ollut varaakaan.
– Äiti aina leipo jouluksi pullaa ja teki meile lapsile lahjaksi pullaukot, se toi meile joulun.
Vaikka Ella on sota-ajan lapsia, hän ei ole koskaan tarvinnut nälässä nukkumaan laittaa.
– Meilä kotona aina ruokaa riitti. Nykysin sitä ei hoksata ajatella ko nykysin on niin paljo ja liikaaki kaikellaista. Minule on jo kotoa jääny se, että ruokaa ei panna hukhan.
Joulukirkkoon Eiroilla ei ole mahdollisuuksia mennä, kun kyytiä ei ole.
– Tapaninpäivänä on koulula ruukannu olla joulukirkko, ja sielä olema kyllä aina käynhet. Mutta nyt ei vishin ole sitäkhän.
Virtapiireissä Ella tykkää käydä ja on siellä käynyt tämänkin syksyn ajan.
– Mie olen aina nauranu, että mie olen ko paska rathassa, joka paikassa matkassa, mihin vain vanha ihminen voipi mennä.
Se on vain hyväksi.
– Muutenhan sitä ihminen tylsistyis. Mie olen aina tykänny olla ihmisten kans tekemisissä.
Tämänvuotinen Sydänyhdistyksen puurojuhla pidettiin Peltovuomassa Ounasporossa.
– Kävelin menemhän sinne! Mie synkistyisin täysin, jos en pääsis liikkumhan ihmisten seurhan.
Kotosalla ollessaan Ella kertoo lukevansa paljon.
– Ja välistä katton töllötintäki. Yleensä olen näin syksystä alkanu käsitöitä tekemhän, mutta onko se nytten sitte se vanhuus saavuttanu ko en ole vielä ottanu kujelmaa käthen, miettii Ella, mutta hoksaakin heti perään:
– Jaa, olen senthän kahet vanthut kutonu lasten tyttärille. Net halusit vanthut, niin mie sanoin, että kyllä mummo kuttoo.
”Joulu on jo ihan lapsesta asti ollu tosi juhla! Silloin on niin rauhallinen olo.
TIETOLAATIKKO
