Muualta Lapista

”Pohjoista hallitsi Pohjolan Portto ja lappalainen oli ikävä kaveri” - Kirjailija Juha Hurme: Vasta Samuli Paulaharju kirjoitti Lapin maailmanhistoriaan

Lappi ja Pohjoinen on Suomen muinaisrunoudessa aina paha ilmansuunta. Laiha poika lappalainen oli ikävä kaveri ja tympeä oli myös Pohjolan suuri noita, Pohjolan Portto, jonka Elias Lönnroth nimesi Louheksi.

– Ja Pohjolassa oli akkavalta, mikä oli jo arveluttava piirre sekin. Lönnrothin kokoamassa Kalevalassa lappalainen on aina paha. Piti odottaa 1900-lukua, jolloin tuli kirjailija Samuli Paulaharju, joka nosti Pohjoisen kukoistukseen ja kirjoitti Lapin maailmanhistoriaan, sanoi Ivalon kirjastossa Samuli Paulaharjusta puhunut kirjailija Juha Hurme.

Hurmeen mukaan pohjoinen ei mahtunut mukaan ainakaan hyvällä, kun Suomessa, tai oikeastaan nykyisen Suomen kamaralla olevassa Itä-Ruotsissa, ryhdyttiin rakentamaan tarinaa Suomen kansasta.

– Hyvin sinisilmäisesti ja vilpittömästi kuviteltiin, että on ollut joku Suomen kansan muinaisaika ja tämän kansan juuret paikannettiin Vienanmeren eteläpuolelle.

– Eihän Kalevala ole kristinuskoa, mutta ajateltiin, että kristityn tehtävä on kerätä perinnettä. Ja samaan syssyyn syntyi muuten sekin banaali ajatus, että Suomen kansa on Jumalan erityisessä suojeluksessa.

– Kun Kalevala julkaistiin täytenä laitoksena 1849, niin sen jälkeen suomenkielinen muinaisrunous tuli oikein pyhäksi. Pyhää suomalaista runoutta haettiin ylioppilasarmeijoiden joukolla rajan takaa ja tämä innostus hiipui vasta kun Neuvostoliitto syntyi ja Suomi itsenäistyi.

Pohjoisen tutkiminen jäi Juha Hurmeen mukaan pitkään hunningolle, kun kansantieteellinen tutkimus oli sitä mieltä, ettei pohjoisessa ole mitään arvokasta.

– Täällä oli vaan toiseutta, täällä oli niitä saamelaisia. Pohjoinen perintö jäi tutkimuksen ulkopuolelle. Ei haluttu ymmärtää, että saamen kieli ja suomen kieli on saman kielen kaksi haaraa.

Hurmeen mukaan tarvittiin Pohjanmaalla Kurikassa syntynyt Paulaharju, jotta pohjoinen ilmansuunta pääsi maailmankartalle. Eikä Paulaharjukaan aluksi innostunut Lapista, vaan hän matkasi Jyväskylän seminaarin jälkeen Karjalan kannakselle.

– Hän pettyi Karjalan kannaksella ja Viipurissa, kun näki, että pyhä kalevalamittainen perinne on kaluttu jo tyhjäksi. Ja elettiin jo 1900-lukua, jolloin Karjalassa kaikki osasivat lukea ja kirjoittaa. Se muistinvarainen runonlaulu oli hiipunut eikä Paulaharjulle löytynyt Karjalan suunnalta mitään innostavaa.

– Sitten vuonna 1910 Paulaharju pääsi mukaan työporukkaan, joka puhdisti fyysisesti Suomen valtiollista itärajaa vesakoista. Tuo porukka eteni aina Petsamoon asti. En tiedä oliko hän ennen reissuaan jo valaistunut siitä, että Lappi on tutkimatonta aluetta, mutta tätä valtakunnan rajaa putsatessaan hän viimeistään ymmärsi Lapin ulottuvuuden.

Paulaharju tapasi Petsamossa kolttasaamelaisia ja se viimeistään sytytti hänen Lappi-kipinänsä.

– Paulaharju kolusi 30 vuoden ajan kaikki Suomen Lapin alueet, mutta se ei hänelle riittänyt, vaan hän meni syvemmälle. Hän meni kolttien maille Venäjän puolelle, hän tutki Ruijan rannat ja kävi jopa Ruotsin Lapissa.

Hurme nosti erikseen esille myös Paulaharjun Sompio-teoksen, joka ilmestyi ennen toista maailmansotaa, vuonna 1939. Paulaharju sai Sompio-kirjansa tehtyä, vaikka terveys alkoi jo horjua.

– Toinen maailmansota liiskasi koko Lapin. Lapin vanhat elintavat ja tarut hautautuivat modernin maailman alle. Ja Sompio, tuo valtava maantieteellinen alue, sehän katosi kokonaan. Paulaharju ehti koluta Sompion läpi, alueen, jota ei enää voisi tutkia, koska se on veden alla.

Jos Paulaharjua ei olisi ollut, niin ehkä joku muukin olisi voinut kerätä Lapin historiaa talteen, mutta hän ei olisi pystynyt samaan kuin Paulaharju.

– Paulaharjulla oli aivan poikkeuksellinen vimma ja kyky kerätä perinnettä. Hän oli myös taitava valokuvaaja ja piirtäjä. Kaiken ohessa hän jäljensi vanhoja rakennuspiirustuksia ja laittoi nekin kirjoihin jälkipolvia varten.

Paulaharjun suuruus oli Hurmeen mukaan myös siinä, että hän ei tehnyt jakoa sen suhteen, oliko kertoja saamelaisperäinen vai suomalaisperäinen.

– Hänelle se ihminen itsessään oli vain arvokasta.

Hurmeen mukaan Paulaharjulla oli toki myös onnea, sillä hän sai liikkua Lapissa, joka ei ollut kokenut keskiaikaa.

– Keskiaika päättyi Lutherin junailemaan uskonpuhdistukseen 1500-luvun alkupuolella. Keskiajalla kristinusko ja kirjallinen kulttuuri valtasivat alaa, mutta Oulun pohjoispuolta se ei kunnolla saavuttanut vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä.

– Toinen maailmansota hävitti Lapista kaiken alkuperäisen, mutta Paulaharjun aikana nämä olivat vielä tuntemattomia metsiä, joissa asuivat demonit ja pahamaineiset noidat.

Paulaharjun huonoihin puoliin voi laskea sen, että hän oli isänmaallinen oikeistopatriootti, mutta tämä puoli ei onneksi näy mitenkään hänen kirjoissaan. Hurmeen mukaan siitä ei pääse mihinkään, että Paulaharju kunnioitti jokaista ihmistä:

– Hänestä ei löydy roturasismia. Hän voitti ihmisten luottamuksen. Ja kuka muu aikansa kirjailija ja kansanperinteen kerääjä olisi täysin kunnioittavasti kirjoittanut saamelaisäijästä, joka tosissaan juttelee jostakin peikosta, johon äijä siis täyttä päätä uskoo.

Juha Hurmeen mukaan Samuli Paulaharju on maailmanmittaluokan kirjailija.

– Samuli kertoo meidän suomalaisten ja saamelaisten historiasta. Samalla hän kertoo koko ihmiskunnan historiasta. Jokainen kansa on kokenut samat kehitysvaiheet ja ajan, jolloin uskottiin luonnonjumaliin ja oltiin luonnon kanssa sopusoinnussa. Paulaharjun tuotanto on siis ihmiskunnan historiaa.

Miksi Paulaharjusta tuli niin ahkera ja hyvä kirjailija? Yksi selitys on Hurmeen mukaan yksinkertaisesti se, että Paulaharju oli ”hullu”.

– Hänen suvussaan oli maanisia piirteitä. Hänen esi-isät Pohjanmaalla olivat kärryntekijöitä. Hänen suvussaan oli erinomaisia ja kuuluisia kärryseppiä. He vain olivat niin vimmaisia kärrymiehiä, että siinä kilpailtiin siitä, kuka tekee komeimmat kärryt. Maanviljelys ja perhe saivat kärrynteolta unohtua.

– Samuli peri mielettömät maalarin ja puusepän taidot. Hän ymmärsi rakennustekniikkaa, vaikka ei hänestä sitten kärryntekijää tullutkaan. Minä valitettavasti puhun aika paljon miehistä, koska naisista ei jäänyt tuohon aikaan merkintöjä.

Paulaharjun toista vaimoa, Jennyä, ei tietenkään voi unohtaa, kun Samulista puhutaan. Ei Samuli olisi pystynyt tällaiseen tuotantoon, jos ei Jenny olisi matkannut hänen rinnallaan, haastatellut ja tehnyt muistiinpanoja.

– Jennyhän eli muuten vielä vuosia sen jälkeen kun Samuli oli kuollut. Jennyllä oli silloin aikaa miettiä ja hän oli jopa vähän katkera siitä, että kaikki kunnia kirjoista meni Samulin piikkiin.

Hurme muistutti, että Paulaharjun syntymä liittyy niin muinaiseen aikaan, ettei silloin ihmisillä ollut sukunimiä.

– Ei hänen isällään ja äidillään ollut aluksi sukunimiä. He saivat torpan paikasta, jonka nimi oli Paulaharju. Siitä he keksivät itselleen sukunimen. Ja tämä paula-sanakin tulee kaukaa muinaisuudesta. Siellä harjun päällä oli muinainen metsästyspaikka, riistaa varten tehty ansojen eli paulojen ketju.

Hurme epäilee, että Paulaharjulla oli sellainen tauti kuin dromomania.

– Se on mielenterveyshäiriö, joka aiheuttaa hallitsematonta tarvetta vaeltaa paikasta toiseen. Dromomaanikko on ihminen, joka on kyvytön olemaan kotona ja sellainen oli Samuli. Lapset eivät koskaan kesäisin nähneet isäänsä, perhe sai jäädä, kun Samuli lähti tutkimusretkilleen.

Juha Hurme on tähänastisten tutkimustensa perusteella sitä mieltä, että Paulaharju ei osannut saamen kieliä.

– Hän oli kielellinen nero ja hän pystyi jollakin tavalla omaksumaan saamen kieliä. Hän oli käsittääkseni kuitenkin suomenkielisten tulkkien varassa liikkuessaan saamelaisalueella. Yleensä saamea osaamattomat edustivat valkoisen rodun ylenkatsetta saamelaisia kohti, mutta Paulaharjusta en löydä tällaisia piirteitä. Kyllä hän suhtautuu kunnioituksella saamelaisiin.

Hurmeelta kysyttiin Ivalon kirjastossa, mahtoiko Paulaharju olla Lars Levi Laestadiuksen kaveri.

– Kiehtova kysymys, mutta eivät he toisiaan tunteneet, sillä Lars Levi oli jo kuollut, kun Samuli syntyi. Minusta muuten tuntuu, että Paulaharju ei elinaikanaan ehtinyt tietää kuinka monipuolinen kaveri Laestadius oli, hänen silmissään Lars Levi oli vain herännäisjohtaja.

– Paulaharjun ja Laestadiuksen teksteissä on muuten päällekkäisyyttä. Eikä se ole ihme, sillä Laestadius oli liikkeellä sata vuotta aikaisemmin. Kun Paulaharju lähti liikkeelle, niin vielä oli paljon jäljellä sitä samaa maailmaa ja samoja tarinoita kuin Laestadiuksen aikana.

Paulaharju oli kova isänmaallinen patriootti, mutta toisaalta rajat eivät merkinneet hänelle mitään. Samalla kauneudella hän kirjoitti Sompion korpieläjistä kuin Jäämeren rantojen asukkaista.