Muualta Lapista

Pertti Turusen rajamiesreppu on muistoja täynnä - Tarinoita elämästä kovalla rajalla ja lumisilla tuntureilla

– Rajamiespolkuni alkutaival oli alkeellista verrattuna siihen maailmaan missä nykypäivän rajavartijat elävät. Silloin kuljettiin vuorokausien partioissa jalan ja kävellen, eikä tekniikkaa paljon tunnettu. Kun Rajavartiolaitokseen tuli huopakumisaapas, niin se oli suuri tekninen ja ihan vertaansa vailla oleva keksintö, muistelee luontokuvaaja, ylirajavartija Pertti Turunen rajamiespolkuaan.

– Minä sain palvella seitsemällä eri vartiolla, ja työuran aikana tuli nähdyksi itärajaa, eli niinsanottua kovaa rajaa, ja Norjan rajaa. Hyviä muistoja jäi rajamiesreppuun jokaiselta asemalta ja tuhansia valokuvia, joita ei tähän iltaan mahdu kuin 85, myhäili Pertti Turunen esitellessään Inariviikkojen aikana Ivalon Kaarteessa rajamiespolkuaan kuvin ja tarinoin.

Turusen rajamiespolku alkoi Inarin itärajalta Suovaselän erämaavartiolta. Tänä päivänä kaikki korpivartiot ovat siirtyneet historiaan, mutta hän ehti nähdä ajan, jolloin savu nousi vartioasemien piipuista pitkin ja poikin Suomen itärajaa sekä länsirajaakin.

– Elettiin YYA-sopimuksen aikaa ja Neuvostoliitto vaati, että Ruotsin ja Norjan rajallakin pitää olla vartijoita, kun heidänkin rajalla on. Nyt voi sanoa, että suomalainen ja venäläinen rajamies valvoivat ja katsoivat samaan suuntaan koko ajan. Molemmat katsoivat, ettei sieltä idästä päin tule ketään.

Turunen muistaa vieläkin hyvin, kuinka hän untuvikkona patikoi Virtaniemestä Suovaselän vartiolle. Siviilivaatteet jätettiin Virtaniemeen ja selkään heitettiin reppu, joka oli täynnä talon vaatteita alusvaatteista alkaen. Rajavartiolaitos puki miehen päästä varpaisiin. Paatsjoen yli piti soudella, koska mitään siltaahan ei vielä ollut.

– Kyllähän se tuntui, kun me lumessa kahlasimme mettiä ja vaaroja pitkin kohti Suovaselkää, että minnehän tästä joutuu. Lopulta näimme valot, jotka loistivat Suovaselän vartioaseman ikkunoista. Aggregaattihan sitä virtaa antoi sähkölamppuihin.

Turunen joutui melkein ensitöikseen kokin hommiin.

– Olin päivystäjänä ja vartion emäntä lähti lomalle. Komppanianpäällikkö oli tulossa vierailulle ja vieraillehan piti tehdä ruoka. Enhän minä nuorena miehenä ollut pahemmin ruokaa laittanut ja olipa se kova paikka, että sain valmistettua makkarakastikkeen ja keitetyt perunat. Mutta ihan hyvä sapuska siitä tuli, koska majuri Herranen kiitteli ja lupasi kokin paperit, joita ei kyllä tähän päivään mennessä ole kuulunut.

Kun Turunen muistelee Suovaselän aikaa ja yleensäkin korpivartioiden elämää, niin hänen mieleensä tulee oikea vanhan ajan rajamieshenki ja yhteisöllisyys.

– Kyllähän se oli aika sopuisaa se yhteiselo. Kun katselen vartion joulupöydästä otettuja kuvia, niin kaikkihan siellä istuvat lapsia myöten. Joka korpivartiolla oli kirjahylly, josta tuli luettua useampi kirja. Ja Näätämön vartiolla tuli pelattua sakkia eräänkin kerran, kun postiautonkuljettaja Aikion Onni yöpyi Näätämössä ja tuli iltaisin asunnolleni sakkia pelaamaan.

– Hyvin siellä Suovaselällä nuori mies viihtyi. Vapaa-ajalla kalasteltiin ja metsästeltiin. Porukalla oli siellä omia aseita, joilla ammuttiin maaliin. Ainakin siihen aikaan oli niin, että melkein kaikki miehet jotka Rajavartiolaitokseen tuli, olivat kalastajia ja metsästäjiä.

Rajavartijan työssä ei tunnettu silloin eikä varmasti nytkään pakkasrajoja.

– Tulee mieleen Virtaniemen kuvista se ilmavalvontalenkki. Päivystysvuoro alkoi aamukahdeksalta ja sitä jatkui vuorokauden. Yöllä saattoi olla 30 pakkasta, mutta ei se auttanut, kun piti pukea yöllä vaatteita päälle ja lähteä ulos kuulostelemaan ja suorittamaan ilmavalvontaa.

– Ja kuvista näkee millainen oli rajavartioaseman tekniikka vaikkapa 70-luvulla. Katsokaa tuota päivystäjän huoneen pöytää. Eipä siinä näy tietokoneita eikä mitään tämän päivän huippulaitteita. Mutta näkyyhän tuossa Televa-radio, herätyskello, taskulamppu ja kynänteroitin...

Pertti Turusen rajamiespolun alkuaikoina ei Rajavartiolaitos goretex-pukuja tuntenut, eikä silloin osattu unelmoida Nato-sotilaan lämpökerrastosta, mutta sillä pärjättiin mitä tarjolla oli:

– Tässä kuvassa lämmitellään Aikion Simon kanssa tulilla. Nuotio oli tarpeen, kun pakkasta oli yli 20 astetta ja päällysvaatteena sen ajan ohut maastopuku. Maastopuku pelitti talvella, kun se käännettiin nurin päin ja vaaleampi puoli tuli päälle päin. Ei se liian lämmin asu ollut pakkasella.

– Vaatteetkin kehittyivät ja sitten kun meille annettiin anorakkipuku, niin sehän oli aivan mahtava vaate. Ja huopakumisaappaat oli monen mielestä paras keksintö mitä Rajavartiolaitos tarjosi. Ei enää tarvinnut käyttää niitä huonolaatuisia nahkasaappaita.

Itärajallakin on vielä käytössä partiomajoja rajapartioiden yöpymiseen, mutta niiden laatu on jo toista luokkaa kuin vuosikymmeniä sitten.

– Kyllähän varsinkin itärajan kämpät olivat alkuun karuja, nykyajan mittapuulla ajateltuna. Ei heti ollut tarjolla kaasuvalojakaan, oli vain kynttilöitä ja ehkä öljylamppu. Kantojärven kämppäkin oli melko kylmä majapaikka talviyönä, jos tulet sammui kaminasta.

– Ei kellään tehnyt mieli nousta yöllä puita lisäämaan, vaan jokainen vaan kääriytyi tiukemmin huopaan ja odotti hiljaa mielessään kiroillen, että eikö tuo kaveri nouse ylös ja laita tulia kaminaan.

– Tietenkin se tuli saattoi kaminasta sammua niin, että se piti sytyttää uudelleen. Se oli tavallista, että räiskäytettiin öljypullosta öljyä puitten päälle ja tikku perään. Yhtenä yönä minulla räiskähtikin öljyä lattialle ja sehän syttyi palamaan. Poljin sen heti sammuksiin, mutta jäljethän siitä jäi. Aamulla kaveri ihmetteli, että mitähän tähän lattiaan on oikein tullut, Turunen naurahti.

Kerran Näätämön aikana rajapartio oli lähdössä kämpän pihalta liikkeelle aamulla, mutta yksi kelkoista ei lähtenytkään käyntiin.

– Siinä otettiin tulppaa pois ja tehtiin tavanomaiset operaatiot, mutta ei kelkka sanonut mitään. Kämpällä oli poromiehiäkin ja yksi heistä sanoi, että täällä taitaa haista nafta. No sitä sitten tutkittiin ja selvisi, että nimeltä mainitsematon vartioupseeri oli vahingossa laittanut meille dieseliä mukaan bensiinin sijasta.

– Kyllä ne poromiehet varmaan jaksoi puhua monta vuotta, että siellä rajamiehet oli laittaneet dieseliä kelkan tankkiin, hän vitsaili.

Turusen rajamiespolun alkuaikoina ei moottorikelkkoja tunnettu rajapartiossa. Vähitellen kelkat yleistyivät, mutta ei partiointi kelkan selässäkään mitään lastenleikkiä ollut.

– Kelkan ajo ummella ei ollut mitenkään helppoa, ei varsinkaan niillä alkuaikojen kelkoilla. Ja joskus yllätti keväällä vesikeli, niin että jängällä olisi pelittänyt paremmin vene kuin moottorikelkka. Eikä aluksi ollut mitään kypäriä, oli vain karvalakki ja kuulosuojaimet.

– Tässä kuvassa ollaan Semenoffin Matin kanssa tunturissa. Keli on karmea, ei siellä nähnyt mihinkään. Jokainen tietää, että jos kontrastia ei ole tunturimaastossa, niin siellä voi käydä hassusti, jos ajaa kelkalla pieneltäkin jyrkänteeltä.

Sekin on jäänyt Turusen mieleen, että aikoinaan ensimmäisiä kelkkoja kovasti peiteltiin iltaisin partiokämppien pihoilla.

– Se oli aika hyväkin konsti, että kelkat peiteltiin yöksi. Ehkä ne ottivat vähemmän kosteutta ja lähtivät varmemmin käyntiin aamulla.

Rajamiehen täytyi osata myös korjata kelkkaa, jos se teki tenän partioreissulla.

– Kerran minä ja Huhtamellan Esa mentiin Metsähallituksen valvojan Kangasniemen Jarin kanssa Lemmenjoelle. Esan kelkka hajosi tunturissa, oli 40 astetta pakkasta, mutta Esa korjaili sen menopelinsä avokäsin, mutta hänhän oli poromieskin silloin ja on vieläkin, joten ei Esakaan pakkasta pelännyt.

Turunen muisteli, että kerran Rajan kopterin piti noutaa hänet ja partiokaverit Joulujärven partiokämpältä. Pojat olivat kalastelleet komeita taimenia ja kalat aiottiin tietysti viedä kopterin kyydissä Näätämöön.

– Lentäjä Antti Pesonen ilmoitti, että siellä on niin kova tymä, ettei helikopteri voi meitä noutaa. Se veti meidät totiseksi ja varsinkin Majan Pekkaa se harmitti niin paljon, että Pekka otti radiolla yhteyden Pesoseen ja sanoi, että täällä olisi punalihaista. Pesonen oli hetken hiljaa radion toisessa päässä ja sanoi sitten, että näyttää siltä, että tymä väistyy...

– Yhden kerran me sitten Majan Pekan kanssa kuitenkin jouduttiin kävelemään ihan tosissaan. Yöllä satoi niin kovasti lunta, että kävely oli aamulla ihan kahlaamista. Kyllä me olimme kovilla, kun kahlasimme tunturissa ja siellä Pekaltakin, joka oli semmoinen pulskempi ja hyväntuulinen mies, meinasi jo melkein hymy hyytyä.

Nykyajan rajapartiolla ei ole juuri aikaa pysähtyä tammukkapuroille kokeilemaan, söisikö kala, mutta Turusen virkavuosina oli aivan selvää, että onkivehkeet kulkevat rajamiehen repun päällä ja iltaisin heitellään verkot veteen, jos suinkin on aikaa ja voimia.

– Kyllähän muutaman kerran joku saattoi vinoilla rajamiehille, että siellä te vain kalastelette rajan pinnassa. No kyllähän me myös kalasteltiin ja olihan se piru vieköön joskus hauskaakin, kun sai partioreissulla ongella taimenta tai verkosta siikaa.

– Tulee mieleeni hyvä ystäväni, rajavartija Sanilan Rauno, joka ei kesällä ottanut reppuunsa edes evästä, koska hän luotti siihen, että hän saa järvistä ja joista kalaa, jolla pärjää reissussa.

Yhden kerran Raunonkin kalatuuri meinasi pettää ja hän kuijotti illalla nälissään Surnujärvellä. Rauno sanoi Pertille, että anna nyt edes pari leipäpalaa repustasi, mutta Pertti vähän kiusasi kaveriaan ja sanoi, että ei tipu mitään.

Sen jälkeen Rauno ampaisi porkkaamaan järven lahtia ja aika pian hän tuli sieltä pois ison hauen kanssa. Rauno savusti hauen 50 litran tynnyrissä ja antoi Pertinkin maistella savukalaa.

Vaikka rajapartiot kulkivat rajan pinnassa ankarissa olosuhteissa ja välillä pakkanen puri ja kamppeet kastuivat, niin Inarijärvi olikin sitten jo aivan erilaista partiointialuetta valtakunnanrajaan verrattuna.

– Täytyy sanoa, että kun Virtaniemestä lähdettiin rautaveneellä Inarijärvelle, niin olihan se vähän myös nautiskelua. Se oli Rajavartiolaitokselta vähän sellaista lipun näyttämistä isolla Inarilla. Ne rautaveneet oli muuten tulleet merivartiostosta. Ne oli siellä laitettu poistoon ja oli ajateltu, että järvellä nuo toimivat vielä aivan hyvin. Toki me puututtiin järvellä epäkohtiin, jos me näimme jotain sellaista, mihin piti puuttua. Mutta eihän se Inarilla partiointi sellaista ollut kuin nyt, että siellä valvontaryhmä menee, jolla on lakipykälät hallussaan ja tarvittaessa kirjoitetaan sakkolappukin paikan päällä.

– Kerran oli tosin Inarillakin rajamiesromantiikka kaukana, kun olimme Pandyn Mikon kanssa liikkeelle pienemmällä veneellä. Laineet löi veneen yli ja vesi alkoi jäätyä veneeseen loppusyksystä niin että se alkoi olla jo vaarallista. Lopulta pääsimme Kultalahteen, joka oli muuten Mikon kotipaikka. Siellä kelpasi lämmitellä.

Pertti Turusella on hyvät muistot jokaiselta vartioasemalta, mutta hän arveli, että ehkä Näätämö oli hänelle sittenkin kaikkein mieluisin palveluspaikka.

– Sehän oli maisemiltaan tavattoman upea ja hyvä paikka minulle, kun harrastin valokuvausta. Routasenkurukin on niin hieno paikka, että minä arvostan sitä enemmän kuin Kevoa. Routasenkuru on vielä niin rauhallinen kolkkakin kaiken lisäksi.

Elämä Näätämön vartioasemalla ei käynyt yksitoikkoiseksi, sillä jostakin syystä sillä perällä sattui ja tapahtui.

– Etelän vankikarkuritkin löysivät tiensä juuri Näätämön seudulle ja heitä oltiin ottamassa kiinni. Sanilan Rauno oli silloin elementissään ja seisoi Sevetintiellä arkikamppeissaan, mutta virkalakki päässä ja pyssy kädessä sen näköisenä, että siinä varmasti pysähtyi vaikka kuinka hurja linnakundi.

– Kerran yksi kaveri oli heittäytynyt kotonaan humalassa oikein hankalaksi ja alkoi riehumaan. Me saimme määräyksen hakea isäntä kotoa Transitin kyytiin. Mietimme ajomatkalla, että miten meidän pitää toimia, että saamme humalaisen miehen rautoihin ja autoon. Kun pysäytimme auton pihaan, niin se mies avasi ulko-oven, käveli nätisti autoomme istumaan ja sanoi, että Sevetin baari.

Turunen oli katsellut illan esitykseen paljon myös sellaisia kuvia, joissa näkyy vartioasemien emäntiä.

– Naispuolisia rajavartijoitahan ei silloin alkuaikoina ollut, mutta emäntinä olivat naiset ja he tekivät tosi kovasti töitä vartioilla. Emännällä ei ollut aikaa onkia tammukoita, kun hänellä oli kädet täynnä töitä. He tilasivat ruokatarpeet, tekivät ruuat, siivosivat vartion. Ja kun tuli arvovieraita kylään, niin emäntä loihti hyvä ruuat vartioaseman pöytään silloinkin.

Turuselta on joskus kysytty, että eikö siellä itärajalla varsinkin tuntunut hurjalta ja pelottavalta olla töissä.

– Minä olen sanonut, että ei siellä koskaan pelottanut. Raja oli turvallisin työpaikka mitä ajatella saattoi.

Yhdessä Turusen ottamassa kuvassa rajavartijat harjoittelevat vartioaseman pihalla lähipuolustustaistelua. Tunnelma kuvassa vaikuttaa varsin leppoisalta ja useampaa miestä koko touhu näyttää hieman naurattavan.

– Kyllähän se meistä oli lähinnä hauskaa tuollainen, kun opiskeltiin, miten otetaan kaverista kiinni. Minä luulen, että tänä päivänä lähipuolustusharjoitukset otetaan vakavammin, kun aikakin on vakavampi.

Aina kun rajapartio tapasi rajan pinnassa retkeilijöitä, niin heidän kanssa vaihdettiin kuulumiset. Joku hiihtoturisti saattoi päivitellä, että kylläpä rajamiesten kelpaa hiihdellä ja kelkkailla, kun kevätaurinko niin lämpimästi paistaa.

– Sanoimme retkeilijälle, että sinä et varmasti hiihtele täällä marraskuussa, mutta me olemme täällä silloinkin, emmekä koskaan voi valikoida kelejä, vaan rajapartio on liikkeellä kelissä kuin kelissä, eikä pakkasrajoja tässä hommassa tunneta.

Aina kun törmään Ryynäsen Arskaan kauppareissulla Ivalossa, niin me väittelemme siitä, kumpi on parempi, koivusuksi vai lasikuitusuksi. Arska luottaa vieläkin enemmän koivusuksiin.