Muualta Lapista

Pyhittäjä Trifon Petsamolaisen jalanjäljillä - uskollisimmat pyhiinvaeltajat tulevat Sevettijärvelle vuosikymmenestä toiseen

Sevettijärven pinta on peilityyni ja aamuaurinko lämmittää. Ortodoksinen kuoro laulaa rannalla ”Te Pohjolan pyhät kilvoittelijat, todistitte Kristuksen rakkaudesta, muuttaen kaamoksen ihanaksi valoksi...” On alkamassa vedenpyhitys Sevettijärven rannalla. Parinkymmenen metrin päässä heräilee teltasta pariskunta, joka on taittamassa matkaa pyörillä kohti Norjaa ja he ovat pystyttäneet yöksi leirin järven rantaan. -Emmepä illalla tienneet, että aamulla on meneillään tällainen tapahtuma teltan vieressä. Mutta onhan niitä huonompiakin tapoja herätä, tämä kyllä jää mieleen, myhäilee vähän pöllämystynyt pariskunta viritellessään trangian teepannua kiehumaan Sevettijärven rannalla.

Pyhittäjä Trifonin pyhiinvaelluksen toinen päivä alkoi vedenpyhityksellä Sevettijärven rannalla. Vedenpyhityksen jälkeen ristisaatto lähti kohti Sevettijärven pyhittäjä Trifon Petsamolaisen kirkkoa, jossa pidettiin liturgia.

Sevettijärven valtatiellä on lauantaiaamuna hiljaista, kun ristisaatto vaeltaa sitä pitkin kirkolle. Lyhyen kävelymatkan aikana ohitetaan parkkipaikka, jossa on pyhiinvaeltajien autoja. Ortodoksipappi vihmoo kävellessään autojenkin päälle pyhitettyä vettä - se on ortodokseille aivan luonnollista - näin pyydetään kulkuneuvoille Jumalan siunausta.

Sevettijärven kirkko täyttyy pyhiinvaeltajista. Osa ihmisistä jää portaille ja pihamaalle kuuntelemaan liturgiaa. Suitsukkeensavu leijailee sisältä ulkoportaikkoon, jossa palvelusta kuuntelee innokas Lapin-kävijä, tutkimusprofessori Antti Pentikäinen.

– Oikeastaan minä osallistun messuun tässä portailla, en pelkästään kuuntele, tarkentaa Pentikäinen.

Vahva suhde veteen

– Sain kutsun kolttayhteisön esimieheltä Veikolta (Feodoroff) saapua nyt pyhiinvaelluksen aikana tänne Sevettijärvelle. Tämä liittyy viime syksyn keräykseen ja uuteen nuottaan, joka otetaan tänä iltana käyttöön Sevettijärven rannalla, kertoi Antti Pentikäinen.

Hän harmitteli, että aikataulu ei anna myöten kaikille pyhiinvaelluksen tapahtumille, mutta Sevettijärven vedenpyhityksessä hän ehdottomasti halusi olla mukana.

– Minä olen luterilainen, mutta olen jo lapsena kuunnellut ortodoksista liturgiaa. Ei siltä voinut välttyä, kun isäni on uskontotieteen professori. Minun hengellisyys ei tunne kirkkorajoja ja minä tunnen niin, että ortodoksisella liturgialla on tosi pitkä historia. Siellähän aina joku pappi sanookin välissä, ikäänkuin taitepalana, että tässä on viisautta, sanoi Pentikäinen.

– Kun ajattelen vedenpyhitystä Sevettijärven rannalla, niin tulee mieleen, kuinka kaunis on ortodoksien suhde veteen. Raamatussahan puhutaan lähteistä ja vedestä, se suhde veteen nousee Raamatusta. Siellähän on hyvin koskettava kohta, jossa tuskan ja vaivan keskellä vaeltava kansa synnyttää lähteitä erämaahan. He kulkiessaan synnyttävät kuoleman laaksot lähteiden maaksi.

– Meillä luterilaisessa kirkossa luontoyhteys on jotenkin etäämmällä. Suren sitä, koska se on merkinnyt myös sitä, että luontoa on voitu hävittää ja tuhota, ja alkuperäiskansat ovat siitä kärsineet.

Pieni ja sitkeä kolttakansa

Antti Pentikäinen oli iloinen siitä, että Sevettijärven kyläkoulussa on lapsia enemmän kuin pitkään aikaan ja kielipesäkin toimii elävän kyläkoulun kyljessä.

– On vaikuttavaa ja liikuttavaa ajatella, miten kolttakansan sijoittuminen Suonikylästä ja muualta Petsamon alueelta tapahtui tänne Sevettijärvelle ja muuallekin Inarin kuntaan. Miten vaikeaa se kaikki oli ja miten työlästä oli asettautua uusille seuduille, mutta he ovat tästä kaikesta selvinneet.

– Kolttaperinne ja koltansaamen kieli elää ja henki on olemassa. Se on kyllä valtava todistus kolttakansan omasta voimasta. Jos Sevetin kylässä on akuutteja toiveita vaikkapa koulurakennusten suhteen, niin silloin kolttakansaa ei saa jättää yksin, vaan yhteiskunnan velvollisuus on hoitaa asiat kuntoon, siihen ei varmasti valtion rahat lopu, sanoi Pentikäinen.

Sevettijärvellä Pentikäinen sanoi miettineensä saamelaisten luontosuhdetta, joka on vainoista huolimatta säilynyt ja se on hyvin syvä.

– Saamelainen luontosuhde on osa ihmiskunnan perintöä ja nythän sitä viisautta tarvitaan maailmassa entistä enemmän. Täältä Sevettijärveltä matkaan puolisoni Johannan kanssa Utsjoelle saamelaisystäviä tapaamaan. Puhumme varmasti lohikadosta ja kyttyrälohesta. Tenoa on kohdannut tragedia, mutta tuskin se näin paha olisi, jos Utsjoen saamelaisilta olisi kysytty asioista ja heidän näkemyksiään olisi kunnioitettu.

Pentikäinen antoi samalla kiitosta Anne Nuorgamille, joka on lohiasioissa pistänyt kovan kovaa vastaan ja marssinut jopa ulos neuvotteluista.

– Kun ajattelee, että hän on kasvanut lohikulttuuriin, aloittanut Vetsikon osuuskunnan asioista ja laajentanut kansainvälisille foorumeille, niin hän on nainen, jota kannattaisi kuunnella.

Johanna Pentikäiseltä ilmestyi kuluneena kesänä esikoisromaani Joutsenen laulu, jonka aihepiirin hän uskoi kiinnostavan myös lappilaisia, vaikka romaani Kuusamon seudusta kertookin.

– Kuusamon ensimmäinen nimismies Sigfrid Granroth kirjoitti vuonna 1741 Ruotsin kuningas Fredrikille kirjeen omien tilakauppojensa puolustukseksi.

– Granroth oli ostanut tilansa Kuusamon alueelle ensin tulleelta asuttajalta, joka kuitenkin alkoi vaatia alueita takaisin itselleen oikeusteitse. Granroth hävisi tilariitansa alemmissa oikeusasteissa. Ruotsin kuninkaan kamarikollegiolle kirjoittaessaan Granroth perusteli vetoomustaan sillä, että kruunun tuli omistaa maat, jotka eivät olleet aiemmin olleet yksityisomistuksessa. Granrothin tila Haukiniemi oli perustettu saamelaisten Maaselän talvikylän alueelle.

Granrothin kirjeestä alkoi kehitys, jonka seurauksena saamelaiset menettivät maaoikeutensa silloiselle Ruotsin valtiolle ja suomalaisille asuttajille.

Tasavertaisena jäkälien rinnalla

Pyhiinvaellukselle osallistui lipereistä päätellen myös yksi luterilainen pappi, hän oli Inarin ja Utsjoen seurakuntalaisille tutuksi tullut Per Lindblad. Joku iäkkäämpi pyhiinvaeltaja-rouva kävi tervehtimässä Per-pappia ja vitsaili, ettei ollut tuntea, koska papilla oli Valamon luostarin keittiötalkoissa essu päällä.

– Minähän olen paljon luostarissa talkoolaisena, joten ei ortodoksisuus ole outoa ollenkaan. Samaa Kristustahan me palvellaan ja eletään samanlaisessa matkamiehen mentaliteetissa molemmilla puolilla, kertoi Per-pappi.

Vedenpyhitys herätti Per-papissa syviä tunteita, sillä hän itse kulkee paljon luonnossa, tuntureilla ja vesillä.

– Luonnon kunnioitus on iso asia ja ihminen kuuluu luontoon ihan tasavertaisena porojen ja jäkälien kanssa, mutta toki Jumala antoi meille älyä ja sitä pitäisi käyttää ja olla luonnon puolella.

Per-pappi arveli, että väki oli Sevetissä liikkeellä pyhiinvaelluksella, mutta samalla he olivat tutustumassa Sevetin kylään ja kolttakulttuuriin.

– Ei tavallinen turisti varmaan pääse koululuokkaan kahville istumaan yhdessä piispojen kanssa. Täällä on Sevetin koululla liikkeellä pyhiinvaeltajat ja koko kylä, ja oikein sydäntä lämmittää nähdä, kuinka pyhiinvaeltajat otetaan vastaan Sevetissä.

Pyhiinvaellus olohuoneessa

Rovasti Olavi Matsi ajoi linja-autoa, joka kuljetti 50 pyhiinvaeltajaa mukanaan Pielavedeltä Lappiin.

– Olen eläkkeellä oleva ortodoksikirkon pappi ja ajan linja-autoa. Myös vaimollani on linja-autokortti, joten ajoimme bussia vuorotellen ja välillä toinen kuljettaja sai levätä. Meillä on Pielavedellä pieni matkatoimisto, jonka piirissä tämä matka järjestetään, kertoi Matsi.

Bussin matkustajista suurin osa oli kotoisin Itä-Suomesta, mutta oli väkeä muualtakin, vähän kaikkialta Suomesta.

– Meitä kaikkia yhdistää pyhiinvaellus. Se on merkittävintä, että pyhittäjä Trifonin perintö yhdistää meitä kaikkia. Me kaikki kanssakulkijat haluamme kokoontua Trifonin muiston ympärille ja rukoilla voimaa arkeen, sen takia täällä ollaan, ei sen takia, että saa istua hienossa linja-autossa.

Rovasti Matsi uskoi, että pyhiinvaellus puhuttelee ja voimaannuttaa jokaista osanottajaa.

– Jokainen saa jotakin, joka on tosissaan mukana. Koko elämä on vaellusta ja ihminen voi olla pyhiinvaelluksella silloinkin, kun hän kävelee metsässä. Lyhin pyhiinvaellus on se, kun ihminen siirtyy sohvalta ikonin eteen.

Sevetin koulu on erityinen

Sevetin koululla pyhiinvaeltajat saivat nauttia Sevetin koululaisten järjestämästä ohjelmasta. Liikuntasalissa kuunneltiin koltansaamenkielistä räppiäkin ja Oulun metropoliitta Elia myhäili, että tämä olikin ensimmäinen kerta, kun hän kuuli juuri koltankielistä räppiä. Piispa Elia oli niin innostunut näkemästään ja kuulemastaan, että kutsui samantien koko koulun ensi talvena tervetulleeksi vierailulle Oulun hiippakuntaan.

– Ehkä ensi syksynä Sevetin koulussa katsellaan kuvia, joissa näkyy, kuinka hiippakunnassa käytiin talvella tanssimassa katrillia ja syötiin silliä, sanoi piispa Elia ikäänkuin vähän toivomuksena.

Hän muisteli, että Sevetin koulussa oli vain yhdeksän lasta, silloin kun hän siellä ensimmäisen kerran vieraili joskus 11 vuotta sitten.

– Olen iloinen, että lapsia on nyt parikymmentä. Tämä on erityinen koulu monellakin tapaa. Täällä on tänään tehty suuri kulttuuriteko eli julkaistu koltansaamenkielistä lastenkirjallisuutta.

– Koulun nurkassa on ikoni. En muista toista koulua Suomessa, jonka liikuntasalin nurkassa on ikoni.

Koulun rehtori Johanna Nieminen mainitsi piispalle, että ei toki ikoni silloin ole nurkassa, kun salissa pelataan korista.

– Sehän on ymmärrettävää, ettei pyhä Trifon lennä lattialle, tuumaili piispa.

Piispa Eli sanoi, että pyhiinvaeltajat kulkevat viikonlopun aikana niissä maisemissa, missä pyhä Trifonkin aikoinaan 1500-luvulla kulki ja kastoi kolttaperheitä ortodoksiseen kristinuskoon.

– Alkuvuodet olivat hankalia hänelle. Häntä ei oikein uskottu, vaan yritettiin ajaa pois, mutta niin päättäväisesti Trifon pohjoisessa kuitenkin toimi, että loppupelissä kolttasaamelaiset kääntyivät kristityiksi. Hänen apuna oli pappismunkki Elia, jonka nimen minäkin olen ottanut ihan sen takia, kun hän oli tärkeä myös Suomen ortodokseille. Hänen siunauksensa on yhä näillä seuduilla.

Petsamo on mielessä

Iäkkäin bussimatkustaja pyhiinvaelluksella oli 90-vuotias Faina Miettinen, joka nousi kyytiin Kuopiosta.

– Minä olen varmasti vanhin tästä porukasta. Olen ollut näillä pyhiinvaellusmatkoilla kolmisenkymmentä kertaa. Kun minä olen Petsamossa syntynyt, niin minä haluan aina Lappiin ihan tämä maiseman takia. Tämän lähemmäksi Petsamoa minä en enää pääse kuin mitä nyt täällä Sevettijärvellä ja huomenna Nellimissä, sanoi Miettinen.

Faina Miettisen lapsuusmuistot Petsamosta ovat lämpimät. Hänen isänsä sukunimi oli Kemoff ja äidin oma sukunimi oli puolestaan Bogdanoff.

– Molemmat umpipetsamolaisia sukunimiä, vaikka Kemoff on kyllä katoamassa tästä maailmasta. Tai ei aivan, kun vanhin poikani muutti Miettinen-sukunimensä Kemoffiksi, kun työpaikka oli Miettisiä täynnä ja hän lopulta sai tarpeekseen siitä, että postit ja laskut kulkivat miten sattuu, naurahti Faina Miettinen.

Fainan isällä oli Petsamossa kalastusvene.

– Isä oli kalastaja, mutta hän toimi yhteiskunnassa kaikessa mukana. Hän oli kunnanvaltuustossa ja lautamiehenä, missä kaikessa olikin. Se Petsamo oli niin pieni alue silloin alkuun ja isä joutui kaikkeen mukaan. Hän oli rakentamassa ja laittamassa alkuun sitä Petsamoa. Tekemisen henki oli kaikilla korkealla, kunnes sota tuli ja katkaisi kaiken.

Ukrainan sota palautti mieleen

– Petsamo oli niin hyvällä alulla meillä silloin. Elintaso alkoi nousta, mutta sitten sota vei meiltä Petsamon. Minä muistan sen viimeisen sillivuodenkin. Vuono oli täynnä silliä ja sillirahoilla isä osti meille hetekat ja itselleen nahkaisen takin.

– Kun talvisota syttyi, niin isä oli ainoa, joka osasi viedä sanan koltille yli tuntureitten. Hän lähti Rautapään Pekan kanssa hakemaan kolttia sieltä evakuoitavaksi ja kiire oli.

Faina Miettinen sanoo, että kun Ukrainan sota syttyi, niin hänen mieleensä tuli elävästi Petsamon sota-ajat ja evakkoretket.

– Ensin tuntui, että en kärsi kuunnella uutisia, kun tuli niin eläväksi se kaikki.

Faina sanoo olevansa iloinen, että saa asua nyt uudessa asunnossa, josta pääsee kävellen omaan kirkkoon vain kymmenessä minuutissa.

– Kirkko on minulle tärkeä. Ja myös työnteko on tärkeää. Minulta on kysytty, mikä on minun kunnon ja ahkeruuden salaisuus ja olen sanonut, että se, kun minä olen lapsesta saakka oppinut tekemään töitä. Ja kun tuntuu vaikealta, niin kirkossa ja seurakuntaelämässä saa voimia ja virkistyy.

Mummon ikoni pääsi kotiin

– Talvisodan syttyessä Petsamossa, lähdimme hirveällä kiireellä evakkoon. Ikoni jäi mummon talon seinälle. Sitä palattiin hakemaan kiireen kaupalla. Kun mummo aikoinaan kuoli, niin ikoni siirtyi äidilleni.

– Kun sitten äiti kuoli, niin kysyin sisaruksiltani, voinko ottaa tämän. Minä sain ikonin ja se oli pitkään minun kotonani. Jossakin vaiheessa lupasin ortodoksimuseon Riisan johtajalle, että sitten kun kuolen, niin ikonin paikka on museossa.

Faina muutti jokin aika sitten omakotitalosta kerrostaloon ja ikoni seurasi perässä. Häntä kuitenkin jotenkin vaivasi ikonin uusi kortteeripaikka.

– Minä kysyin arkkipiispalta, että mitä teen tämän ikonin kanssa, kun tuntuu vaikealta viedä se kerrostaloon. Piispa vastasi, että ikonillahan tulee ikävä siellä kerrostalossa, kun ei se tiedä, onko tämä nyt sen viimeinen koti vai mikä. Piispa sanoi, että anna ikoni Riisaan jo nyt. Minä annoin ja siellä museossa ikonin on hyvä olla, siellä se on kotonaan.

Faina sanoo, että Petsamo ei enää tule hänen uniin, koska siitä kaikesta on niin kauan.

– Täällä pyhiinvaelluksella ne kaikki muistot ovat kuitenkin tulleet mieleen, kun olen istunut linja-autossa ja katsellut maisemia. Se kaikki on niiin tiiviisti minun henkielämässäni, muistan erityisesti Jäämeren ja ne kaikki meren tunnelmat, äänet ja tuoksut.

Pyhiinvaelluskin muuttuu

Iisalmessa asuva Eeva Valkama kertoi hymyillen, ettei ole laskenut pyhiinvaellusreissujensa määrää, mutta ensimmäisen kerran hän matkasi Sevettijärvelle syksyllä -79.

– Sinä syksynä vietettiin samalla Sevetin 30-vuotisjuhlaa. Tämä on minulle tärkeä pyhiinvaellus. Linja-autossa on väkeä, jonka tunnen vuosikymmenien takaa. Kyllähän sitä samana syntisenä varmaankin pysyy, kun paluumatkalle lähtee, mutta matkalta saa henkistä pääomaa.

Valkaman mukaan Trifon Petsamolaisen pyhiinvaelluksen ulkoiset järjestelyt ovat vuosien saatossa muuttuneet aika laillakin.

– Eihän ohjelma muuttumaton ole. Silloin -79 syksyllä oli kaksi ristisaattoa. Toinen lähti Nitsijärveltä, toinen Näätämöstä. Kaikki talot käytiin läpi ja pikku rukouspalvelus pidettiin joka mökissä. Jos joku oli kuollut metsässä, niin toimitettiin litania siellä. Kävellen kuljettiin ja muutaman kerran veneelläkin.

– Kun päivä oli täysi, niin palattiin autolla Sevetin majapaikkaan ja taas seuraavana päivänä palattiin takaisin ja jatkettiin jalkaisin siitä mihin oli jääty. Enää ei taivalleta samalla tavalla kuin silloin. Onhan väki niin vanhentunutkin, ettei kahden päivän ristisaatto kävellen taitaisi onnistua.

– Tänä syksynä vedenpyhitys oli Sevettijärven rannalla. Aikoinaan oli hyvin pitkä perinne, että vedenpyhitys oli Norjan puolella Näätämöjoen rannalla, vanhan kolttakappelin pihapiirissä.

Ihana Sevetin koulu

– Sevetin kylä on tietysti muuttunut vuosikymmenten saatossa. Minä muistan ne ajat, kun katrilliryhmiä oli monta. Kun lasten ryhmä lopetti tanssin, niin vuoroon astuivat kylän vanhat tanssijat. Se vanha sukupolvi on kuollut, eikä enää taida löytyä kuin koululaisten katrilliryhmä esiintymään, sanoi Eeva Valkama.

– Oli ihanaa katsella Sevetin koulussa kylän lasten ohjelmaa, jonka järjestämiseen kyläkoulun opettajat olivat varmasti antautumuksella osallistuneet. Koko koulu oli siis töissä lauantaipäivänä ja ottamassa vastaan meitä pyhiinvaeltajia, ei tällainen onnistuisi etelän kaupunkimaailmassa, hän epäili.

– Me jotka seurasimme koululaisten ohjelmaa, näimme kuinka katrillitanssin aikana vanhimmat koululaiset ohjasivat ja opastivat kaikkien pikkuisimpia. Se oli näille yläasteen pojillekin niin luontevaa, että pienimmistä pidetään huolta ihan kädestä kiinni pitäen. Sevetin koulu antaa varmasti hyvän pohjan elämälle, uskoi Eeva Valkama.

Pyhiinvaeltajat nauttivat Porotila Sanilassa maittavan poronkäristyksen pottumuusilla. Pöytiin kannettiin isoja käristyskulhoja, eikä kulhoa ehditty edes tyhjentää, kun tilalle kiikutettiin jo toista kukkurallista käristyspataa. Nellimin kylässä pyhiinvaeltajat saivat herkutella haukipihveillä.

– Kyllä meistä on pidetty huolta aineellisesti ja henkisesti. Kaikki tällä matkalla on pyhiinvaellusta. Sevetissä kävelin myös Sevettijärven kauniilla ja karulla hautausmaalla. Kukkiahan ei Sevettijärven haudoilla juuri ole, ne eivät siellä ehkä menesty ja eihän niitä ole siellä niin saatavissakaan. Siinäkin sielu rauhoittuu, kun kävelee Sevetin hautuumaalla ja katselee niitä kauniin valkoisen jäkälän peittämiä hautakumpuja, sanoi pyhiinvaeltaja Eeva Valkama.