Muualta Lapista

Pahantekijän käsissä pöllistä muotoutuu ihmeitä

Kuksan valmistuksessa työvaiheita ja koneita on monenlaisia. Koska Lasse Laulaisen kädenjälki näkyy töissä aina, kahta samanlaista yksilöä on mahdotonta löytää.

Pahantekijä Lasse Laulainen Pellosta on mestari omassa lajissaan. Vuosia sitten hän myi lappilaisia tuotteita Pellon Vihreällä pysäkillä. Kuksat hän osti muualta. Koska ihmiset kulkivat samaa reittiä etelästä pohjoiseen joka vuosi, kuksista alkoi tulemaan valituksia. Moni kuksa oli haljennut.

– Ihmiset kertoivat, että he tekivät kuten neuvotaan ja vihkivät kuksan käyttöön kupillisella viinaa, Laulainen huokaisee.

Puu on elävää materiaalia. Kostuessaan se laajenee ja kuivuessaan supistuu. Sen takia kosteuden kanssa jatkuvasti tekemisiin joutuva puu joudutaan käsittelemään. Esimerkiksi puuvene tervataan, jotta vene ei kastu, kuivu ja halkea. Kuksan terva on kahvin rasva.

Ensin kuksassa annetaan olla kuumaa vettä pari minuuttia. Kahden tunnin kuluttua sen seinämiin hierotaan märkiä kahvinpööniä niin kauan, että ne ovat kuivia. Näin puun pintaan saadaan vettä hylkivä rasvakalvo. Sen alle jäävät suolan ja puun maku ja kuksan kesto paranee.

– Oikean käsittelyn jälkeen juo uudesta kuksasta joka päivä kuumaa juomaa noin kuukauden ajan. Sen jälkeen se kestää isältä pojalle, Laulainen kehottaa.

Oikean käsittelyn jälkeen juo uudesta kuksasta joka päivä kuumaa juomaa noin kuukauden ajan. Sen jälkeen se kestää isältä pojalle.

Hän vakuuttaa, että kuksaa ei tarvitse eikä saa koskaan pestä, koska kuivassa puun pinnassa bakteerit eivät elä.

– Jos puuastian peset koneessa, sen jälkeen syöt pesuainetta. Uusi kuksa imaisee kaiken, mitä siihen kaadetaan.

Kyllästyttyään haljenneisiin kuksiin, vuonna 1988 Laulainen päätti alkaa valmistamaan niitä itse. Idea ei lähtenyt aivan tyhjästä. Myös silloinen appiukko valmisti käsityönä astioita koivunpahkasta. Ensimmäisen kuksan Laulainen oli valmistanut jo Suolahden kansakoulun kuudennella luokalla kuivasta halosta.

– Päätin, että teen kuksat itse niin, että ne myös kestävät. Olen kymmeniä vuosia joutunut jankuttamaan, miten puuesineitä pitää käyttää.

Siispä tehtyään kuksa-aihion valmiiksi visakoivukiekosta, Laulainen keittää kuksat suolavedessä. Se vaatii ison padan, jota voi lämmittää. Tämän jälkeen tarvitaan tila, jossa aihiot kuivataan. Sen jälkeen kuksat alkavat muotoutua yksilöiksi Laulaisen vakaissa käsissä.

– Suolavedessä keittäminen on kuksan tekemisen tärkein vaihe. Siinä puusta tapetaan jännite. Pahin virhe kuksan käyttöönotossa on, jos siihen kaadetaan viinaa. Se tulee kolmessa minuutissa läpi ja palauttaa jännitteen. Sen jälkeen se voi jossain vaiheessa haljeta.

Matkamuistomyymälöissä voi nähdä monenlaista ja monenhintaista kuksaa. Käsityönä tehdystä kuksasta saa jo maksaa jonkinverran. Toisaalta, jos puuastiaa käyttää oikein, se on käyttöiältään ikuinen. Sen valmistaminenkaan ei ole halpaa.

Kun seuraa Laulaisen työskentelyä, voi nähdä monenlaista konetta ja vimpstaakia. Yhdessä nurkassa on valtava kärryllinen hirvensarvia, toisessa on pino puukiekkoja. Valtava puruimuri vie ison tilan keskellä verstasta. Yhden oven takana on huoltotila, jossa voi keittää kahvit ja vaihtaa pölyisen haalarin maastotakkiin.

– Koneet olivat iso investointi, eikä kaikkia edes ole saatavilla. Itse on pitänyt tehdä. Esimerkiksi nauhahiomakoneen olen tehnyt kengänkiillotuskoneesta, Laulainen naurahtaa.

Työvaiheita kuksan tekemisessä on monta. Valmiiseen työhön Laulainen punoo vielä nahkahihnan, jolla siihen kiinnitetään tarkka käyttöohje.

– Olen ollut aivan hämmästynyt, miten monimutkainen työ kuksan tekeminen on, Anna-Maria Siivola pohtii.

Aiemmin apteekissa ja linja-autokuskina työskennellyt Siivola on ollut puolisen vuotta puolisonsa apuna kuksien teossa. Koska Siivola on aina tykännyt tehdä käsitöitä, tämäkin työ on ollut mieluista.

Kuksien alkuperäisenä pidettyä materiaalia, koivunpahkaa, ei ole saatavilla juuri missään. Sen takia kuksat valmistetaan useimmiten visakoivusta. Sitä Laulainen ostaa ympäri Suomea yli tuhannen kilon satseina.

Visakoivussa voi nähdä kuvioita, joista kuksat saavat kylkiinsä vaihtelevia loimuja. Kuvioiden mukaan kuksat voidaan jakaa huippulaatuun ja keskitasoisiin. Pieniä kauneusvirheitä sisältävät myydään kakkoslaatuisina.

Ainahan kuksia saa, mutta harvoin halvalla.

Laulainen myy kuksia markkinoilla ja messuilla. Hänellä on myös alihankintasopimus tukkumyyjän kanssa.

– Sitä myöten ne menee kuin tehdään. Messuilla erilaisuus vetää. Standit pysäyttävät ihmiset tai viimeistään myyntipuheet.

Messuilla Laulaisen myyntikojun mainoksessa lukeva teksti voi saada mielikuvituksen liikkeelle.

– Niin, ainahan kuksia saa, mutta harvoin halvalla, pahantekijä naurahtaa.

Monen poraamisen, reiänteon, sahailun, raakahionnan, muotohionnan, välihionnan ja viimeistelyhionnan jälkeen kuksa alkaa näyttää kuksalta.

Lähes viimeisenä työnä Laulainen kantaa pöytään kanisterin. Pienen määrän sisältöä hän kaataa siloiteltuun kuppiosaan, pyörittelee taideteostaan ja kaivaa vielä jostain kankaanpalan. Kun hän on kaatanut loput unikkoöljystä takaisin kanisteriin, sitä riittää vielä hierottavaksi ulkopuolellekin.

– On se ihmeellistä, miten pöllistä muotoutuu kuksa, Siivola pohtii.

Ei Laulainen aivan kädenkäänteessä oppinut valmistamaan kuksia. Tähän päivään mennessä hän on tehnyt niitä 35 vuotta. Vuodessa niitä syntyy tuhannen kappaletta.

– Siinä meni kauan, että opin sahaamaan pohjassa oleavan kulman kokonaisena renkaana. Se on se kuksamiehenvala.

Välissä hän on ollut töissä rakennusalalla. Lopulta veri veti Laulaisen takaisin Pelloon. Yksi syy oli Siivola, joka toimii nyt hyvänä työkaverinakin.

– Ansku se sai muuttamaan. Täällä on kaikki, mitä jäin kaipaamaan. Maisemat ja lappilainen ihminen, hän on välitön, erilainen kuin etelän.

Silmät kosteana Laulainen kuvaa, miten ihmeellistä on päästä nyt päivittäin seuraamaan lastenlasten kasvamista. Heidän kanssaan viettämäänsä laatuaikaa hän pitää tärkeänä.

– He ovat meille tärkeitä, mutta myös me olemme heille tärkeitä.

Laulainen on kehitellyt myös tuotteen, jota ei ehkä löydä muualta. Lasisena ja keraamisena tuotetta on myyty satoja vuosia. Erityiseksi sen tekee materiaali.

Tuote on kuin oudon mallinen kuksa. Tarkasti katsoessa paksussa ja pitkässä kädensijassa voi havaita pienen reiän.

– Tämä on tuhansia vuosia vanha kiinalainen keksintö. Sitä on käytetty lääkepiippuna, jonka kautta on annettu monenlaisia yrttilääkkeitä ja huuhdeltu poskionteloita. Suomessa puhutaan konjakkipiipusta. Tämä on kaiken kansan kossupiippu, jonka pitäisi olla jo kelakorvattava tai kuulua äitiyspakkaukseen. Tästä, kun ottaa hengettömän vähän, huljuttelee suussa eikä nielaise, aamulla ei ole minkäänlaista kohmeloa.

Katso tästä video, jossa osa kuksan valmistusvaiheista:

Video: Eija Koivumaa